keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Maria Mustaranta: Sokeita hetkiä

Juhanilla ja Jounilla on tapana tavata kerran vuodessa, ostaa olutta ja pullo giniä, juoda ja saunoa. Elämä on vienyt lapsuudenkaverit eri suuntiin, eikä heillä ole enää paljon yhteistä puhuttavaa, mutta vuosittaisesta perinteestään miehet pitävät kuitenkin kiinni.

Tällä kertaa tapaaminen päättyy tilanteeseen, joka muuttaa Juhanin elämän. Hän tekee illan jälkeen teon, jota syvästi katuu, muttei voi tunnustaa tekoaan kenellekään, sillä poliisina Juhani tajuaa, että se tietäisi hänen uransa loppua ja vaimokin varmasti lähtisi. Ainoaksi keinoksi jää yrittää hyvittää teko salaa.

Enempää juonesta ei voi paljastaa kertomatta liikaa.

Maria Mustarannan Sokeita hetkiä (2017 WSOY) on loistelias esikoisromaani, kenties tämän vuoden paras. Hänen kerrontansa on tyylikästä ja moni-ilmeistä ja Juhanin tarina on hallittu ja ehjä kokonaisuus. Siinä ei ole mitään liikaa.

Mustaranta on onnistunut sukeltamaan uskottavasti ahdistuneen viisikymppisen poliisimiehen ajatuksiin, jota menneisyys piinaa. Juhanin juoppo isä on tehnyt elämässään isoja virheitä ja istuu nyt vankilassa äkkipikaisuutensa takia. Oman pahan tekonsa jälkeen Juhani huomaa muistuttavansa isää ja tajuaa joutuvansa itsekin toisinaan sellaisen sokean hetken valtaan, jolloin järki pakenee ja päässä pimahtaa. 

Vaikka kirja on tunnelmaltaan katkeransurullinen, vähän ahdistavakin ja Juhanin tarina traaginen, kirjan lopussa vilahtaa sentään toivo. Mustaranta panee lukijan koville ja pakottaa tämän miettimään hyvyyttä ja pahuutta sekä oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, jotka harvoin ovat mustavalkoisia, aivan kuten Juhanin tarina osoittaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ajateltavaa.
2. Jos pidät kauniista kielestä.
3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan kirjailijaan.

torstai 7. syyskuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Viime vuonna käännössuosikkejani olivat norjalaisen Tore Renbergin Huomenna nähdään ja rankalaisen Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. 

(Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.)

Tänä vuonna olen häikäistynyt Olivier Bourdeaut’n pikkuruisesta romaanista Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017 Siltala, suom. Ville Keynäs) ja huomaan jälleen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirjasta, joka on melkein liian hyvä. On paljon helpompaa kirjottaa keskinkertaisista.

Bourdeaut’n romaani tuntuu kepeältä ja se on hauska. Aivan aluksi luulee lukevansa hassua ja vähän yliampuvaa kertomusta hullunkurisesta perheestä. Perheen isä keksii tarinoita ja tempauksia, joilla huiputtaa kaikkia, ja perheen äiti se vasta hillitön on. 

Talossa juhlitaan koko ajan, siellä juodaan ja ilakoidaan aamuun asti ja levylautasella pyörii kerta toisensa jälkeen Nina Simonen kappale Mr. Bojangles. Kertojana on perheen alakouluikäinen poika, joka tarkkailee ja kuvailee villiä menoa sivusta.

Pikku hiljaa meininki alkaa näyttää liian raisulta ja epäilyttävältä. Äiti osoittautuu mieleltään sairaaksi, maaniseksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Hän vaatii ympärilleen jatkuvaa säpinää ja isä pelleilee, jotta saisi pidettyä vaimonsa mielenterveyden jotenkin aisoissa. Poika otetaan pois koulusta, laskupino kasvaa, tuho lähestyy. Hulvaton perhe ei olekaan hauska vaan sairas.

Bourdeaut’n romaani on tarina hullusta rakkaudesta, mielisairaudesta ja sen kammottavista seurauksista, mutta synkkä ja traaginen tarina on kerrottu niin kepeästi, että kirja jättää lukijalle hyvän mielen. Tarinassa ja kielessä on jotain hyvin leimallisesti ranskalaista: kuplivan kevyt pinta ja hirvittävän surullinen pohja.

Bourdeaut’n rikasta kielenkäyttöä ei voi kuin ihailla. Pitkät ja polveilevat virkkeet sopivat täydellisesti kuvailemaan kolmikon ympärillä pyörivää hullunmyllyä. Jokaisessa lauseessa on niin paljon tapahtumia, että 143 sivussa ehtii tapahtua enemmän kuin monessa tiiliskivessä.

Jos mietit, mitä lukisit seuraavaksi, lue tämä! 

1. Jos rakastat rikasta kieltä.
2. Jos pidät hauskoista tarinoista.
3. Jos haluat lukea palkittua laatua.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta (2017 Siltala, suom. Hanna Tarkka) on eroromaani, joka alkaa erosta ja päättyy eroon.

Kolmekymppinen Jon hullaantuu pienen tyttärensä lääkäriin Timmyyn ja tunne on heti molemminpuolinen. Parin kuukauden salatapailun jälkeen molemmat eroavat puolisoistaan, muuttavat yhteen, saavat pari lasta ja elelevät tyytyväisinä yhdessä monta vuotta, muttei sekään onni ole ikuista.

Jonin ja Timmyn viriileihin makuuhuoneleikkeihin (joita kirjassa kuvaillaan melkoisesti!) on aina kuulunut fantasiointi siitä, kuinka Timmy olisi jonkun toisen miehen kanssa. Kun Timmy sitten tapaa lenkkipolulla Haraldin ja alkaa viihtyä tämän kanssa yhä enemmän, avioliitto alkaa rakoilla ja kuvitelmat muuttuvat todeksi. Jonin päähän ei lopulta enää muuta mahdu kuin ajatus Timmystä peuhaamassa metsäpolulla uuden lenkkikaverinsa kanssa.

Gulliksenin kirjaa on monissa arvioissa kuvailtu täydellisen onnellisen avioliiton hajoamistarinaksi, mutta ei kirjan liitto sellaiselta minusta vaikuttanut. Ensinnäkin tarina on kerrottu vain Jonin näkökulmasta, joten Timmyn näkemys loistaa poissaololaan. Vaikka Jonin mielestä kaikki näyttää täydelliseltä, onko toinen osapuoli samaa mieltä? Sitä ei tämä tarina kerro.

Toiseksi Jon vaikuttaa hivenen pakkomielteiseltä henkilöhahmolta jo ennen Timmyn ja Haraldin lenkkituttavuutta. Hän uskottelee lukijalle, toistelee toistamasta päästyään, kuinka poikkeuksellisen ihmeellisestä avioliitosta on kyse, ja tämänkaltainen jankkaava vakuuttelu on epäilyttävää. Kun joku jankuttaaa olevansa jotain, hän harvoin on sitä.

Jonin ja Timmyn kammo tavanomaisuutta kohtaan karauttaa liiton karille. Pari yrittää tehdä kaiken eri tavalla kuin muut. Perinteiset sukupuoliroolit on käännetty ylösalaisin, eikä kumpikaan kahlehdi toista. He jakavat yhdessä avoimesti kaiken, jopa ihastukset ja kuvitelmat. Sängyssä Jon ahdistuu jopa siitä, että heidän seksinsä päättyy aina samaan asentoon kuin kaikilla muillakin norjalaisilla. Joku akrobaattisempi lopetus kuvastaisi heidän spesiaalia suhdettaan paremmin.

Jon uskoo, että heidän suhteensa on niin vahva ja niin erityinen, että se kestää kaiken. Muttei mikään suhde kaikkea kestä ja Jonin pahin pelko käy viimein toteen.

”Mutta juuri pelko voi tuhota meiltä kaiken, eikö niin? Se on niin kuin Shakespearella, juuri kaikki ne epätoivoiset yritykset välttää onnettomuus johtavat suoraan onnettomuuteen. Kun jotkut yrittävät pelastaa itsensä tai toiset, he manaavatkin esiin sen mitä ovat pelänneet.”

Kirjaa kuvaillaan takakannessa avioliiton ruumiinavaukseksi ja sellaista Gulliksenin kirjoitustyyli on. Hän erittelee ja tarkastelee parisuhteen eri vaiheita yhtä viileästi ja etäisesti kuin patologi. Siksi tarina ei iske sydämeen saakka, vaikka se hienosti kirjoitettu onkin.

Tartu tähän:

1. Jos olet joskus rakastunut.
2. Jos olet joskus eronnut.
3. Jos pidät taidokkaasta kielestä.

lauantai 26. elokuuta 2017

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015 Otava) kertoi koskettavan tarinan nuoresta isästä, joka jäi pienen tyttärensä kanssa yksin perheen äidin sairastuttua syöpään. Pidin kirjasta paljon ja muistan ajattelleeni, että tätä uutta lupaavaa kirjoittajaa kannattaa seurata.

(Esikoisromaanista voit lukea lisää täältä.)

Lehtolan toinen romaani Takapenkki (2017 Otava) on yhtä hyvä kuin esikoinen, mutta tyystin erilainen. Takapenkissä Lehtola on ottanut rennomman aiheen ja osoittaa olevansa myös melkoinen humoristi. Naurunpyrskähdyksiä aiheuttivat sekä romaanin tapahtumat että naseva kieli.

Työvoimatoimistossa työskentelevä Tuula Kervinen (50+) on kemikaalikammoinen kontrollifriikki, joka haaveilee siitä, että aviomies Topi tekisi kerrankin jotain romanttista. Topille rutiinit ovat elämän suola ja pariskunnan arki  toistuu tismalleen samanlaisena viikosta toiseen. Ruokakaupassa Topi hakee ruispalat, Tuula vaalean leivän ja lauantaiaamupäivisin pestään auto.

Tuulan asiakkaana on parikymppinen Aleksi, joka ei tunnu saavan elämästään mitään otetta. Koulut ja kurssit jäävät jatkuvasti kesken, mikään ei kiinnosta. Aleksi asuu mummunsa kanssa, joka on ottanut huolehtiakseen tyttärenpojastaan jo pienenä ja joka yrittää pitää pojan jotenkin kiinni elämässä. Tämä sitkeä itäsuomen murteella vääntävä tervaskanto on kirjan hurmaavin henkilö. 

Aleksin ihastus, 17-vuotias Elina, on yksinäinen lukiolaistyttö, joka on jätetty oman onnensa nojaan valtavaan omakotitaloon, kun isä on saanut työkomennuksen Brasiliaan, eikä äiti uskalla päästää miestään sinne yksin. Elina on raskaana, jättää koulunsa kesken ja linnoittautuu taloon.

Lehtolan tarina etenee sutjakkaasti kohtauksesta toiseen ja dialogi on osuvaa. Hän sukeltaa taitavasti jokaisen hahmonsa mielenmaisemaan ja kirjoittaa jokaisen äänellä uskottavaa kieltä. Tuulan ääni on ylikorrekti viisikymppisen naisen ääni. Aleksin turhautuneisuus ja välinpitämättömyys elämää kohtaan korostuvat kielessä. Elinan ääni on epävarman ja yksinäisen teinitytön.

Vaikka monessa kohtaa hymyilyttää, ei kirja oli pelkästään hupaisa. Aleksin ja Elinan taustat ovat rikkinäiset, kumpikin on jätetty eri tavalla oman onnensa nojaan. Onneksi molemmilla on elämässä mukana kuitenkin yksi aidosti välittävä ihminen: Aleksilla mummo ja Elinalla Aleksi. Se riittää pelastamaan pahimmalta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kepeänvakavaa.
2. Jos pidät nasevasta huumorista.
3. Jos sujuva kieli on sinulle tärkeää.

torstai 24. elokuuta 2017

Max Seeck: Mefiston kosketus

Suomen Dekkariseura valitsi Max Seeckin romaanin Hammurabin enkelit (2016 Tammi) viime vuoden parhaaksi esikoisjännäriksi. Ja ihan syystä. Sehän oli varsin vetävä kansainvälisen tason juonittelua sisältävä jännäri. 

Hammurabin enkelien itsenäinen jatko-osa Mefiston kosketus (2017 Tammi) on esikoista vieläkin parempi.

Kakkososassa Seeck jatkaa tuttujen hahmojensa kanssa ja aloittaa tarinansa jälleen tömäkästi. Prologissa mies valelee öisessä metsässä auton bensiinillä ja virnuilee naiselle, jonka on sitonut takakonttiin. Tulitikun raapaisu leimauttaa auton liekkeihin ja mies katselee aikaansaannostaan ihaillen ja vanhaa iskelmää hyräillen. Lukija on koukussa välittömästi.

Ensimmäinen varsinainen luku alkaa Vantaan tutkintavankilasta, jossa Hammurabin enkeleistä tuttu ex-rauhanturvaaja Daniel Kuisma on virunut jo puoli vuotta odottaen oikeudenkäyntipäiväänsä. Sotarikoksia Interpolissa tutkiva, ykkösosan kaunis blondi, Annika Lehto, kikkailee Danielin vapaaksi ja kaksikko ryhtyy jahtaamaan psykopaattista Jare Westerlundia, joka ei kuollutkaan ensimmäisen kirjan lopussa, vaikka niin kaikki luulivat.

Jaren lapsuudentuttuja haastattelemalla Daniel ja Annika saavat lisää tietoa taitavasti piileskelevästä karkulaisesta, joka osoittautuu aina vain karmeammaksi tyypiksi. Kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa Westerlundista ja kuva täydellisen tunnekylmästä psykopaatista täydentyy.

Max Seeck kirjoittaa hyvää trilleriä, eikä ole mitään syytä, etteikö hän voisi nousta kansainväliseen menestykseen tällä sarjallaan. (Onhan hänellä siihen sopiva nimikin. Max Seeck kuulostaa heti trillerikirjailijalta - aivan kuten Pekka Pouta meteorologilta ja Arno Kasvi puutarhamieheltä.)

Mefiston kosketus etenee jännittävästi ja Seeck johdattelee matkan varrella lukijaa taitavasti vähän harhaankin. Hän kuljettelee tarinaansa eteenpäin vuorotellen monesta eri näkökulmasta ja onnistuu pitämään langat hyvin käsissään. Vaikka tarinassa liikutaan Raaseporista San Franciscoon ja Zagrebista norjalaiseen Åndalsnesin pikkukylään, ei juoni ole yhtään poukkoileva eikä sekava. Seeckiä on helppo lukea ja se on jännityskirjallisuudessa pelkästään etu.

Max Seeck on ilahduttava lisä kotimaiseen jännärigenreen, sillä hän kirjoittaa monista muista poiketen isojen ympyröiden kirjallisuutta. Ei välttämättä ihan täysin uskottavaa, mutta tämän tyyppisessä kirjallisuudessa uskottavuudella ei ole mitään väliä. Pääasia on, että lukija viihtyy. 

Seeckin sarjassa ei pyöritä pelkästään perähikiän nuhjuisilla poliisiasemilla, vaan myös Interpolin kiiltävillä marmorilattioilla. Hänen päähenkilönsä eivät ole eronneita, parransänkisiä ja viinaanmeneviä juroja poliisimiehiä, vaan valovoimaisia, karismaattisia ja ketteriä tyyppejä, jotka ovat verkostoituneita ja maailmalla kuin kotonaan. Eikä hänen kirjoissaan ole Venäjä-kytköksiä, mikä sekin on virkistävän erilaista.

Sarja jatkuu vielä, eivätkä Annikan ja Danielin yhteiset tutkimukset tähän lopu. Sen voi hyvin päätellä kirjan lopusta (sekä kustantajan ennakkotiedoista). Ehkä heidän välillään kytevä romanttinen liekkikin pääsee kunnolla roihuamaan kolmososassa? Enkä oikein jaksa uskoa, että case Jare Westerlundkaan oli kokonaan tässä? 

Monenlaista jännityskirjallisuutta tarvitaan, onhan lukijoitakin moneen lähtöön. Joku tykkää Seppo Jokisen jäyhästä komisario Koskisesta ja arkisesta rikostutkinnasta, joku toinen taas vauhdikkaammasta meiningistä ja aika moni molemmista (kuten minä).

Max Seeck täydentää hienosti kotimaisen jännitysgenren Ilkka Remes –päätä. Mitä ikinä sarjan kolmas osa pitääkään sisällään, siitä ainakin minä aion ottaa selvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!
2. Jos tahdot tutustua uuteen lupaavaan trilleristiin.
3. Jos haluat vauhdikasta kyytiä kansainvälisissä ympyröissä.


Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Olin juuri päässyt Selja Ahavan uuden romaanin loppuun, kun luin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä hänestä kertovan pitkän artikkelin. 

Olin kirjaa lukiessani ihmetellyt, miten kukaan pystyy kirjoittamaan niin riipaisevan todentuntuisesti kuvitteellisesta tilanteesta, jossa aviomies kertoo vaimolleen halunneensa aina ollakin nainen. Artikkeli paljasti, ettei kirja ollutkaan fiktiota vaan totta.

Selja Ahava kertoo autofiktiivisessä romaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa (2017 Gummerus) elämänsä suurimmasta käännekohdasta. Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen, hänen miehensä ilmoitti kahvipöydässä ja alkoi pikku hiljaa muuttua sukupuoleltaan toiseksi. Ensin kylpyhuoneen kaappiin ilmestyi kasvovoide, sitten saivat käsivarren karvat lähteä, sen jälkeen mies varasi ajan kampaajalle.

Ahava toivoi aluksi, että muodonmuutos tapahtuisi salassa, eikä siitä tarvitsisi kaikille toitottaa. Eikö mies voisi olla nainen vain iltaisin pimeässä suljettujen ikkunaverhojen takana? Olla nainen vain ihan pienesti, ilman että se näkyisi? Mutta ei se niin voinut mennä, ja Ahava joutui kohtaamaan sekä omat ristiriitaiset tunteensa että ympäristön ihmettelevät katseet ja kysymykset.

Ahava rinnastaa kirjassa itsensä ja tapahtuneen Kristoffer Kolumbukseen ja tämän uhkarohkeaan yritykseen löytää maailman toiselta laidalta Intia. Matka kohti tuntematonta hirvittää miehistöä ja epäilys valtaa Kolumbuksenkin aika ajoin, mutta jokin merkillinen varmuus ajaa tutkimusmatkailijaa eteenpäin. Meritietä Intiaan Kolumbus ei koskaan löytynyt, mutta uuden mantereen joka tapauksessa. Ei Ahavakaan alussa tiennyt, mihin hän lopulta päätyisi, muttei siinä tilanteessa auttanut muu kuin purjehtia. Kun toinen lähti eteenpäin, ei toinenkaan voinut jäädä paikoilleen.

Ahava kirjoittaa kauniisti ja runollisesti. Hänen tekstistään välittyy lukijalle tunne: haikeus, hämmennys, viha ja raivo. Vaikka hänen tarinansa on totta, teosta ei missään määrin voi kuvailla inhaksi paljastuskirjaksi, vaan kertomukseksi siitä, miltä tuntuu, kun ihminen, jonka luulit tuntevasi läpikotaisin, osoittautuukin aivan toisenlaiseksi.

Ahavan kirja sisältää myös tärkeän opetuksen. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä elämässä tapahtuu. Sanooko joku tänäaamuna minulle lauseen, joka katkaisee kaiken kahtia? Menetänkö iltapäivällä jonkun lopullisesti? Joudunko illalla itse tilanteeseen, johon en koskaan kuvitellut joutuvani? Elämä voi yllättää kenet tahansa, koska tahansa ja miten tahansa, eikä sitä siksi kannata suunnitella kovin pitkälle eteenpäin. Ja mustavalkoinen ajattelu siitä, minkälaista oikeanlaisen elämän kuuluu olla – se vasta vaarallista ja typerää onkin.

Ahavan romaani jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista.

Tartu tähän:

1. Jos haluat häikäistyä suomen kielestä.
2. Jos pidät ajatuksia herättävistä tunneromaaneista.
3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

lauantai 5. elokuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Kun uutta pohjoismaista jännityskirjailijaa hehkutetaan takakannessa ja sivuliepeissä ylenpalttisen runsaasti, epäilykseni heräävät joka kerta. Voiko teos olla oikeasti noin hyvä? 

Tällä kertaa superlatiivit lunastivat lupauksensa: Camilla Greben jännäri Kun jää pettää alta (2017 Gummerus, suom. Sari Kumpulainen) on taitavasti rakennettu psykologinen murhamysteeri, jota oli vaikea laskea käsistään.

Viisikymppinen tukholmalaispoliisi, Peter Lindgren, hälytetään kaupungin hienostoalueelle. Halpavaateketju Clothes&Moren toimitusjohtajan Jesper Orren omakotitalosta on löytynyt naisen tunnistamattomaksi runnottu ruumis. Murha on tehty harvinaisen raa’asti: naisen pää on leikattu irti ja asetettu pystyyn ruumiin viereen. Toimitusjohtaja Orre on kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Peter saa tutkintaan avukseen Hannen: naisen, jonka kanssa Peterillä oli rakkaussuhde kauan sitten ja jonka hän on yrittänyt unohtaa. Kuusikymppinen Hanne kituu  onnettomassa avioliitossaan ja miettii ahdistuneena diagnoosia parantumattomasta sairaudestaan. Parin kohtaaminen nostaa vanhat muistot ja unelmat pintaan.

Peterin ja Hannen lisäksi romaanin kolmas keskeinen hahmo on parikymppinen Emma, Clothes&Moren myymälätyöntekijä. Pari kuukautta ennen murhaa Emman elämä on ollut täydellisen ihanaa. Hänen salasuhteensa Jesper Orren kanssa on edennyt siihen pisteeseen, että suhteen virallistaminen on vain ajan kysymys. Pian Emma voisi esiintyä lehtien palstoilla Jesperin nuorena kihlattuna. Jesperin katoaminen syöksee Emman epäilysten ja vainoharhojen syvyyksiin.

Vaikka Greben romaanissa ratkaistaan koukuttavasti murhaa, siinä käsitellään myös poikkeuksellisen paljon päähenkilöiden psyykettä. Peter, Hanne ja Emma ovat kaikki lapsuudessaan vahingoitettuja, rikkinäisiä ihmisiä, joista kukin koettaa omilla keinoillaan selvitä elämästä vahingoittumatta enempää. Usein se tarkoittaa sitä, ettei itselle uskalleta edes toivoa parempaa, ja kun onni sitten seisoo edessä, ei siihen uskalleta tarttua. Ja joskus menneisyys on satuttanut niin, ettei siitä selviä.

Grebe on rakentanut juonensa taitavasti ja loppuratkaisu yllättää. Minun on ainakin myönnettävä, että astuin kirjailijan ansaan, enkä osannut aavistaa yhtään, miten tarina päättyisi. Kun tekijä onnistuu huijaamaan minua tuolla tavoin, olen tyytyväinen. Huiputetuksi tuleminen on jännäreissä parasta.

Huom! Vaikka kirjan murha on raaka, se ohitetaan nopeasti. Näin ollen teos sopii hyvin myös heikkohermoisille.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.
2. Jos haluat tulla huijatuksi.
3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan pohjoismaiseen jännärikirjailijaan.


Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Mattias Edvarsson: Melkein tosi tarina

Kolmekymppinen Zacharias Levin saa potkut toimittajantyöstään. Samaan syssyyn vaimo potkaisee hänet pihalle. Zachin ei auta muu kuin palata Tukholmasta takaisin lapsuudenkotiinsa äitinsä luo, sillä rahatkin ovat loppu. Zach tuntee epäonnistuneensa elämässään täydellisesti.

Hän päättää kuitenkin keskittää energianrippeensä bestseller-romaanin kirjoittamiseen, sillä menestyneenä kirjailijana hän saisi rahaa ja ehkä hyvällä tuurilla myös vaimonsa takaisin. Aiheen kirjaansa hän löytää omasta menneisyydestään, jota ryhtyy tonkimaan vanhalla opiskelupaikkakunnallaan tarkemmin ja johon liittyy murha muttei ruumista.

Reilu kymmenen vuotta sitten Zachille kävi nimittäin niin, että hänet valittiin Lundin yliopiston luovan kirjoittamisen linjalle satojen pyrkijöiden joukosta ja tämä lahjakas eliittijoukko sai opettajakseen valovoimaisen kauniin runoilijan Li Karpen. Mutta homma riistäytyi käsistä ja Zachin kurssitoveri Adrian Mollberg tuomittiin vankeuteen murhasta. Zach ei usko kaverinsa syyllisyyteen ja päättää puhdistaa tämän maineen romaanissaan.

Mattias Edwardssonin Melkein tosi tarina (2017 Like, suom. Tiina Ohinmaa) on mukavalla tavalla epätyypillinen jännitysromaani, sillä siinä ratkotaan murhamysteeriä yliopistoympyröissä ja kirjallisuuden maailmassa, ei poliisilaitoksilla. Lisäksi siinä ei ole pisaraakaan verta, eikä yhtään raakuutta.

Keskeisessä osassa ovat kirjailijalinjalla opiskelevien väliset ihmissuhdekoukerot: Adrian on palavan ihastunut opettajaansa Li Karpeen. Zachin sydän läpättää kurssikaveri Bettylle, joka taas haikailee Adrianin perään jne. Kuvioon kietoutuu myös legendaarinen August-palkittu kirjailija Leo Stark, jonka murhasta Adrian lopulta istuu kaltereiden takana kahdeksan vuotta.

Vielä keskeisemmässä roolissa on kirjallisuus ja eritoten kirjoittamisen vaikeus. Toisinaan luovaa kirjoittamista opiskelevat paistattelevat omassa erinomaisuudessaan ja ihailevat omia tuotoksiaan hurmiossa. Seuraavassa hetkessä he repivät kaiken kirjoittamansa kappaleiksi ja syöksyvät epätoivoon uskoen ettei heistä ikinä tulisi yhtään mitään. Taiteilijan kirouksena oli jatkuva tasapainoilu epäilyksen ja euforian välillä. Sen kuvaamisessa Edvardsson onnistuu hyvin.

Samanlaisen kirjoittamisen vaikeuden kanssa kamppailee suurista suurin, Leo Stark, joka käyttää ympärillään pörrääviä nuoria opiskelijoita (erityisesti naisia) itsekkäästi ja häikäilemättömästi hyväkseen vain saadakseen luotua taas jotain uutta ja ihailtua. Ei ihme, että joku hermostuu, ja Leo Stark saa maksaa teoistaan.

Edvardssonin romaani on mukaansa tempaava ja niin helppolukuinen, että kärryillä pysyy vähän väsyneenäkin. Tahti pysyy tasaisen rauhallisena loppuun saakka, kenties vähän liiankin rauhallisena. Pieni ripaus yllätyksellisyyttä olisi tehnyt terää tarinalle. Mutta kyllä tämä ilman sitäkin piti otteessaan.

Tartu tähän:

1. Jos poliisivetoinen rikoskirjallisuus kyllästyttää.
2. Jos inhoat verisiä yksityiskohtia.
3. Jos haaveilet kirjailijuudesta.


Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista (2017 Johnny Kniga, suom. Tarja Lipponen) lojui kirjakasassani kuukausikaupalla. Kääntelin sitä aina välillä käsissäni, mutten aloittanut lukemista. Luulin, että kyseessä olisi tylsänpuoleinen oikeussalidraama, joka etenisi yhtä hitaasti kuin oikeat oikeudenkäynnit.

Mutta kirjahan olikin jännittävä ja piti otteessaan niin hyvin, että yhtenä iltana lukeminen venyi melkein kahteen asti yöllä. Teos palkittiin vuoden 2016 parhaana ruotsalaisena rikosromaanina, enkä enää yhtään ihmettele miksi.

Persson Gioliton kirja alkaa luokkahuoneesta, jossa makaavat kuolleina Ugandasta Ruotsiin muuttanut Dennis, ökyrikas Sebastian, blondi kikattaja Amanda, lahjakas maahanmuuttaja Samir ja heidän opettajansa Christer. Täysin vahingoittumana kaaoksen keskellä istuu Maria ”Maja” Norberg, yksi luokkalaisista ja kirjan minäkertoja.

Luokkahuoneesta siirrytään oikeussaliin ja jännitysnäytelmä alkaa. Heti alusta saakka on varmaa, että Sebastian ampui osan laukauksista ja Maja osan. Syyttäjä koettaa vakuuttaa tuomarit siitä, että Maja on ollut koulusurman primus motor ja Sebastian vain tahdoton apupoika. Majan puolustusasianajaja taas yrittää todistaa Majan syyttömäksi, joka ampui, koska muuten hän olisi itse tullut surmatuksi.

Oikeussalista siirrytään välillä menneisyyteen ja lukija saa vastauksia kysymyksiinsä. Millainen Majan ja Sebastianin väinen suhde oikein oli? Miten Sebastianin isä, Ruotsin rikkain mies, liittyy kaikkeen? Entä Samir, mikä hänen roolinsa on? Miksi näin kävi? Ja ennen kaikkea: onko Maja syyllinen vai syytön?

Persson Gioliton kirja on hengästyttävän hyvä lukukokemus. Se on sivumääräänsä nähden hidaslukuinen, sillä jokainen lause on pakattu niin täyteen, että lukeminen kestää kauan. Yhtäkään riviä ei voi harppoa yli, vaikka kuinka tekisi mieli päästä nopeasti eteenpäin, koska silloin jotain olennaista voisi jäädä lukematta.

Nuorten maailman kuvaamisessa Persson Giolito onnistuu mahtavasti ja siinä kirja toi mieleen norjalaisen menestyssarja Skamin. Kun Skam keskittyy kertomaan pelkästään nuorista, Persson Giolito tuo kuvaukseensa mukaan vahvasti myös nuorten vanhemmat. Perhetaustojen kautta nuorten ajatusmaailmaa, tekoja ja tekemättömyyttä on helpompi ymmärtää. Majan äidille ja Sebastianin isälle voisi helposti myöntää maailman huonoimpien vanhempien tittelit.

Piinaava jännitys säilyy kirjan loppuun saakka ja vasta viimeisillä sivuilla tajuaa myös lukeneensa poikkeuksellisen koskettavan jännityskirjan. Tämän kirjan lopetus on hienoimpia ja itkettävimpiä lopetuksia pitkään aikaan. Viimeisiä rivejä oli vaikea lukea kuivin silmin. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.
2. Jos haluat sukeltaa nuorten maailmaan.
3. Jos haluat lukea tarinan, joka voisi olla totta (valitettavasti).

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Jotkut ystäväni kyselevät joskus, minkälaisesta kirjallisuudesta pidän kaikkein eniten. Kysymykseen on vaikea vastata, sillä olen kirjojen suhteen melko kaikkiruokainen. 

En häpeä myöntää viihtyväni hyvin kirjoitetun hömpän parissa ja jännäreitäkin ahmin. Nautin taidokkaasta korkeakirjallisuudesta ja kielellisesti  haastavista teoksista, klassikoita unohtamatta. 

Tykkään monenlaisesta, mutta tietyntyyppisestä erityisesti.

Luettuani Garth Greenwellin ylistetyn romaanin Kaikki mikä sinulle kuuluu (2017 Nemo, suom. Juhani Lindholm) voin vastata kyselijöille: juuri tällainen kirjallisuus on minun mielestäni täydellisen ihanaa ja kaikkein parasta. Miksi?

Ensinnäkin Greenwellin kirja kertoo elämän tärkeimmistä asioista: rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta, itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Greenwellin minäkertojana on amerikkalainen opettaja, homoseksuaali, joka etsii omaa identiteettiään Bulgariassa ja yrittää rimpuilla irti piinallisista lapsuudenkokemuksista ja häpeästä, johon hänet on hukutettu.

Toiseksi Greenwell on rakentanut henkilöhahmonsa niin taitavasti, että jo heti ensimmäisillä sivuilla unohtaa lukevansa fiktiivistä tarinaa keksityistä ihmisistä, joita ei oikeasti ole olemassa. Parhaassa kirjallisuudessa henkilöt ovat niin aidon oloisia, että viimeisellä sivulla heitä jää kaipaamaan kuin oikeita ystäviä.

Kolmanneksi Greenwellin kerrontatyyli on hengästyttävän hienoa. Pitkät polveilevat lauseet seuraavat toisiaan, ne hyppivät muistoista nykypäivään, eikä kappalejakoakaan juuri ole, ja silti kirjailija pitää kaikki langat tiukasti hyppysissään, eikä kenellekään tuota vaikeuksia seurata tarinaa ja minäkertojan ajatuksenjuoksua. Kielellinen taidokkuus on myös yksi loistavan kirjan tunnusmerkeistä. (Juhani Lindholm ansaitsee kehut upeasta suomennoksesta.)

Neljänneksi Greenwellin kirja sisältää enemmän tunnetta kuin juonta ja tapahtumia, joita sinänsä ei ole kovin paljon. Minäkertojan pään sisässä ja sydämessä kyllä tapahtuu valtavasti. Greenwell on onnistunut kirjoittamaan tarkkanäköisen ja psykologisen tutkielman menneisyyden piinaamasta miehestä. Tämäkin seikka yhdistää niitä teoksia, jotka nousevat omalle ”kaikkien aikojen parhaat kirjat” –listalleni.

Kaiken kaikkiaan Greenwellin teos on upea rakkausromaani ilman että siinä on vähääkään päälleliimattua siirappisuutta. Siinä on vain rakkautta, joka on oikeasti aika sotkuista, rajua, epätoivoista, kiihkeää ja vaikeaa. Juuri tällaiset kirjat ovat minusta niitä kaikkein parhaimpia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kiihkeästä rakkaudesta.
2. Jos pidät psykologisista romaaneista.
3. Jos rakastat kaunista kieltä.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kahdeksan hyvää kesäkirjaa


Juhannukseksi on luvattu taas tyypillistä suomalaista juhannussäätä: sadetta ja koleaa. 

Mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että kerrankin on aikaa lukea, kun ei pysty muutakaan tekemään. 

Mökkireissulle kannattaa pakata laukku täyteen kirjoja – vaikka joku näistä kahdeksasta hyväksi todetusta.




Kahdeksan hyvää kesäkirjaa:
(kevyestä raskaaseen)

1. Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia (Gummerus 2017)

Laadukasta viihdettä romantiikannälkään

Hyväsydäminen siivooja, Jess Thomas, tapaa elämänsä miehen, kun Jessin autonrämä hajoaa ja mies tarjoutuu kuljettamaan Jessin perheineen Skotlannin perukoille. 

Mies, Ed Nicholls, on (tietenkin) rikas ja hyvännäköinen ja matka muuttaa (tietysti) molempien elämät ja kirjan lopussa päähenkilöt tajuavat (totta kai) olevansa toistensa puuttuvat palaset. Vaikka Jojo Moyesin uutuus on täydellisen ennalta arvattava, sitä ei voi kuin ahmia.


2. Cecilia Ahern: Valintojen vuosi (Gummerus 2016)

Vetävä ja positiivinen elämäntaitoromaani

Luulin Cecilia Ahernin kirjoittavan niin siirappista romantikkaa, ettei sellaista pystyisi lukemaan ollenkaan, mutta olin väärässä (taas kerran). 

Valintojen vuodessa kolmekymppinen Jasmine saa potkut rakastamastaan työstä, eikä hänen auta muu kuin keskittyä muihin asioihin, kuten esimerkiksi ränsistyneen puutahansa hoitoon. 

Naapuritalon ryyppäävä radiojuontaja Matt jää yksin, kun vaimo saa miehestään vihdoin tarpeekseen. Jasmine ja Matt ystävystyvät ja tiedossa on mielenkiintoinen valintojen vuosi molemmille. Ahernin lukee yhtä ahnaasti kuin Moyesin.

3. Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto (Sammakko 2006)

Hauska ja nopealukuinen välipala

Prinsessa Dianan traagisesta autokolarista tulee elokuussa kuluneeksi tasan 20 vuotta ja vieläkin salaliittoteoriat vellovat onnettomuuden ympärillä. Yksi mysteereistä on valkoinen Fiat, jonka kerrottiin törttöilleen Alma-tunnelin suulla, osuneen Dianaa kuljettaneeseen autoon ja aiheuttaneen koko karmean tapauksen. 

Ratkeaako Fiatin arvoitus vihdoin tässä brittiläisen Dan Rhodesin kirjoittamassa kepeässä kirjassa?



4. Marko Kilpi: Undertaker: kuolemantuomio (CrimeTime 2017)

Miehekäs jännäri pitää hereillä läpi valoisan kesäyön.

Hautaustoimistotyöntekijä Jarmo Kivi kuristaa ihmisiä kuoliaiksi, eikä kukaan osaa epäillä hiljaista perheenisää murhaajaksi. Kivi värvää tihutöihinsä avukseen köyhän ja epätoivoisen yliopisto-opiskelijan Tuomaksen, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua ehdotukseen. 

Avoin loppu jättää lukijan roikkumaan rotkon reunalle ja tarinaan on luvassa jatkoa vuoden päästä. Jos kestää sen, että kirjassa naisia kutsutaan etunimillä ja miehiä sukunimillä (miksi näin?), Kilven uuden sarjan aloitukseen kannattaa kyllä tutustua.

5. Pierre Lemaitre: Rosie (Minerva 2017)

Ranskalaisen tyylikästä jännityskirjallisuutta

Pierre Lemaitren trilogia pariisilaispoliisi Camille Verhoevenista täydentyy tällä pienellä jännärinpuolikkaalla, eikä lukijan tarvinnutkaan heittää vielä hyvästejä Lemaitren ihanalle päähenkilölle, johon ainakin minä olen salaa hyvin mieltynyt. Rosiessa Verhoeven alkaa tutkia, kuka räjäytti pommin Pariisin keskustassa ja nyt hänen onkin oltava nopea, sillä pommeja saattaa olla viritettynä enemmänkin.

(Huom! Rosien tapahtumat sijoittuvat trilogian kakkos- ja kolmososan (Alex ja Camille) väliin, mutta kirjan voi vallan mainiosti lukea itsenäisenä tarinana.)

6. Carina Bergfeldt: Seitsemän päivää jäljellä: kertomus rikoksesta ja kuolemanrangaistuksesta (Aula & co 2016)

Koskettava ja ajatuksia herättävä tarinallinen tietokirja

Ruotsalaistoimittaja Carina Bergfeldt lähti Teksasin Huntsvilleen tapaamaan kuolemaantuomittua Vaughn Rossia, jolla oli tasan viikko elinaikaa jäljellä. 

Mitä tuomittu miettii, kun aika on käymässä vähiin? Mitä vuosien odotus tekee tuomitulle? Millaista on elää vain odottaen kuolemaa? 

Bergfeldt tapasi matkallaan muitakin kuolemaantuomittujen kanssa tekemisissä olevia ihmisiä ja kirjoitti kokemuksistaan ensin artikkelisarjan (Ruotsin kaikkien aikojen luetuin) ja sitten tämän kirjan. Bergfeldtin teos nousee omalla suosikilistallani korkealle.

7. Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (2017 Like)

Kammottava ja mukaansa tempaava tositarina

Tyttäreni harrasti aikaisemmin telinevoimistelua kilparyhmässä ja joskus harrastus tuntui minusta vanhempana vähän liian rajulta ja kovalta. 

Kun luin Lola Lafonin (faktoihin pohjautuvan) romaanin Nadia Comanecista tajuan, mitä kilpavoimistelu pahimmillaan oli 1970-luvun itäblokissa (ja ehkä vielä nykyäänkin jossain päin maailmaa?). Nuoria tyttöjä rääkättiin aamusta iltaan, eikä naiseksi sopinut kasvaa ollenkaan. Nadia Comaneci saavutti kaiken, mutta hinta oli kova.

8. Tore Renberg: Huomenna nähdään (2016 Like)

Viime vuoden paras käännösromaani! Älä jätä tätä lukematta!

Sandra on teinityttö, joka on valmis tekemään mitä vain saadakseen rakastamansa pojan. Poika, Daniel, piilottaa epävarmuutensa kovan kuoren alle ja kohtelee tyttöä huonosti. Pålilla on synkkä salaisuus ja kaksi tytärtä, jotka eivät siitä tiedä. Rudi on sairaalloisen mustasukkainen Chessistä, joka suunnittelee lähtevänsä suhteesta, mutta tajuaa olevansa raskaana. 

Näiden ihmisten elämät osuvat yhteen tässä kertakaikkisen upeassa kirjassa, joka on kaukana jännityskirjallisuudesta, mutta jota lukee kuin piinaavinta dekkaria.

Vetkuttelin pitkään Renbergin romaanin aloittamista, mutta sitten se olikin menoa! Massiivinen tarina luikertelee lukijan luihin ja ytimiin saakka. Se järkyttää ja koskettaa ja on kaiken lisäksi valtavan hienosti kirjoitettu. 

Jos mietit, minkä lukisit näistä kahdeksasta, valitse tämä!

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemarkin edellinen romaani Karkulahti oli yksi vuoden 2015 parhaita lukemiani kirjoja. 

Muistan vieläkin tarkasti Karkulahden ränsistyneen talon, ummehtuneen tunnelman ja siellä asuvat ihmiset – velton isännän, hirviöanopin ja kovia kokeneen neuvostominiän. Jos Karkulahti on jäänyt lukematta, etsi se ihmeessä käsiisi.

Lähes Karkulahden veroinen (ja tyystin erilainen) on Laitila Kälvemarkin uusin Seitsemäs kevät (2017 WSOY). Episodiromaani koostuu useasta tarinasta, useasta ihmiskohtalosta ajassa, jossa ilmastonmuutos on aiheuttanut Pohjolaan sen, ettei kesää enää tule. Talvi vaihtuu kyllä kevääseen, mutta kevät jatkuu syksyyn saakka. Näin on käynyt jo kuutena vuonna peräkkäin ja nyt eletään seitsemättä kevättä.

Ihmiset odottavat kiihkeästi kesää ja säätiedotukset ovat nousseet katsotuimpien televisio-ohjelmien joukkoon. Harmaantunut meteorologi Peter alkaa ennustaa lähetyksissä auringonpaistetta, vaikka tietää hyvin, ettei sitä ole taaskaan tulossa ja saa välittömästi siirron muihin tehtäviin. Aamuisin elämäänsä kyllästynyt ja ahdistunut Peter katselee viereisen kerrostalon ikkunaa, jossa seisoo alastomana Paula.

Paula on menestynyt luksuskiinteistöjen välittäjä, mutta jonka yksityiselämä on yhtä sotkua. Hän bongailee itselleen miehiä baareista, mutta haluaisi Markuksen, naimisissa olevan miehen, jonka kanssa hänellä on ollut suhde jo kuuden vuoden ajan.

Myös Markus on elämässään ihan pihalla. Hänen avioliittonsa vetelee viimeisiään ja mies on vihdoin tajunnut, ettei voi olla vastuussa vaimonsa Susannen onnellisuudesta. Vuosikaudet hän on yrittänyt saada vaimonsa hymyilemään, mutta Susannelle ei riitä mikään.

Susanne taas on pakkomielteinen perfektionisti, joka bloggaa täydellisestä elämästään, joka on kaukana täydellisestä. Nyt hän on saanut päähänsä, että kolmas lapsi täydentäisi hänen onnensa ja kun Markuksen kanssa intiimiä elämää ei enää ole, Susanne on tilannut lapsen itselleen kohdunvuokrausfirmasta Intiasta. Intialaisnaisen Padman tarina on kirjan koskettavin.

Laitila Kälvemark rinnastaa hukassa olevien henkilöhahmojensa elämät vuodenajoista kevääseen. Kevät on odotuksen aikaa – kuin lupaus tulevasta lämpimästä kesästä, joka lunastaa kaiken. Se symboloi lomaa ja vapautta ja antaa voimia selvitä yli pimeän syksyn ja hyytävän talven.

Mutta mitä jos kesä ei tulekaan: ei lämpöaaltona, eikä parempana elämänvaiheena? Mitä jos nämä Laitila Kälvemarkin henkilöt ovat ilmastonmuutoksen tavoin edenneet elämässään pisteeseen, josta ei ole enää paluuta menneeseen? Millainen tulevaisuus heitä odottaa? Uskaltaako kukaan heistä jättää kevättä taakseen ja asua kesään? Vai jäävätkö he ikuisesti odottamaan, että kesä tulisi itsestään?

Heillä olisi vielä mahdollisuus valita, mutta tekevätkö he lopulta elämälleen mitään, siihen Laitila Kälvemark ei anna vastausta. Sen saa jokainen lukija miettiä mielessään itse.

Tartu tähän:

1. Jos pidät avoimista lopuista.
2. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.
3. Jos etsit omaan elämääsi uutta suuntaa.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

En voinut mitään sille, että aloittaessani Linda Boström Knausgårdin pienoisromaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017 Like, suom. Petri Stenman) päässäni pyöri koko ajan hänen ex-miehensä Karl Ove Knausgård, jonka omaelämäkerralliseen Taisteluni-sarjaan uppouduin viikoiksi viime talvena. 

Vertailin kirjoitustyylejä ja kirjojen omaelämäkerrallisuuden astetta, mutta eniten pohdin kaikkea epäkirjallista, kuten sitä, miksi pariskunta lopulta päätyi eroon ja millaista heidän arkensa nyt mahtaa olla.

Karl Ove Knausgårdin massiivinen sarja päättyi pari vuotta sitten siihen, että kirjailijapariskunta näytti selvinneen kriiseistään ja kaikki oli kohtalaisen hyvin. Seitsenosaisen sarjan myötä Knausgårdeista oli tullut tuttuja ja heidän yksityiselämästään tiesi enemmän kuin monen ystävän elämästä. Siksi Linda Boström Knausgårdin kirjaa oli vaikea lukea irrallaan tästä kaikesta ja se häiritsi aluksi lukemista.

Tervetuloa Amerikkaan on kuitenkin niin tyystin erilainen kuin Karl Oven rönsyilevät tiiliskiviromaanit, että vähitellen vertailua lakkasi tekemästä. Omakohtaisuutta on tässäkin paljon – sen Boström Knausgård on lehtihaastattaluissa paljastanut – mutta tässä kirjassa se on on hienovaraisempaa ja monitulkintaisempaa, kun taas Karl Ove Knausgårdin omakohtaisuus on läpitunkevaa ja tarkasti eriteltyä.

Tervetuloa Amerikkaan on vähäeleinen, tiivis ja intensiivinen tarina Ellen-tytöstä, joka lopettaa puhumisen kymmenvuotiaana, aivan kuten kirjailija itse samanikäisenä. Ellenin isä kärsii mielenterveysongelmista. Hän makaa välillä päiväkausia liikkumattomana sängyn pohjalla ja on toisinaan maanisen pelottava. Äiti taas on huomionhakuinen näyttelijätär, joka kyllä pyörittää jotenkuten arjen, mutta tarvitsee osakseen jatkuvaa ihailua. Äiti uskottelee itselleen ja lapsilleen, kuinka ihmeellisen valoisa perhe heillä onkaan, eikä näe lainkaan sitä, että pimeys on jo nielaissut Ellenin.   

Koska isä ei jaksa mitään, on Ellenin oltava reipas äidin takia. Ellen on oppinut pienestä saakka olemaan vaatimatta itselleen mitään, sillä se horjuttaisi perheen haurasta järjestystä. Ellen kokee syyllisyyttä kaikesta, jopa isänsä kuolemasta, vaikkei koskaan aiheuta mitään ongelmia. Hän uppoutuu kirjojen maailmaan ja vaikenee lopulta kokonaan, jotta saisi häivytettyä itsensä vieläkin pienemmäksi ja huomaamattomammaksi. Aivan kuten anorektikot näivettävät ruumiinsa näkymättömiin, Ellen koettaa hävittää itsensä ja häiritsevän olemassolonsa hiljaisuuteen.

Linda Boström Knausgård on kirjoittanut riipaisevan tarinan lapsesta, joka ei tule huomatuksi ja joka koettaa kannatella rikkinäisiä vanhempiaan oman hyvinvointinsa kustannuksella, sillä niin lapset tuppaavat tekemään. Jos vanhemmista ei ole vanhemmuuteen, ottavat lapset vanhemman roolin ja maksavat siitä aikuisena kovan hinnan.

Harva kirja on sellainen, että heti loppuun päästyään se tekee mieli lukea uudestaan. Kun illalla käänsin tästä teoksesta viimeisen sivun, avasin seuraavana päivänä ensimmäisen sivun uudestaan ja aloitin kaiken alusta. Toisella lukukerralla elämäys oli vieläkin vaikuttavampi, sillä nyt ajatukset eivät kieppuneet Karl Ovessa, vaan alusta saakka vain tässä. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista perhekuvauksista.
2. Jos nautit kauniista kielestä.
3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä (2017 Atena, suom. Riie Heikkilä) voitti Ruotsissa lukijoiden äänestyksen vuoden 2016 parhaasta kirjasta. Minuun petetyn Petran tarina ei tehnyt ihan näin suurta vaikutusta.

Petra on nelikymppinen menestynyt kirjailija ja hänen miehensä Anders viihdeohjelmista tuttu televisiokasvo. Heillä on kaksi suloista pellavapäistä poikaa, laaja tuttavapiiri ja ihana kesähuvila meren rannalla. Kadehdittavan pariskunnan avioliittokin on kestänyt jo 15 vuotta.

Yllättäen Anders ilmoittaa Petralle, että hän haluaa erota. Petra saa maaniteltua miehensä vielä kerran pariterapiaan ja uskoo, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin. Terapiassa Anders toteaa ykskantaan, ettei jaksa enää yrittää ja ilmoittaa muuttavansa pois kotoa. Hän ei vastaa Petran puhelinsoittoihin ja kun Petra lopulta saa tietää, että Andersilla on toinen nainen, hänen maailmansa romahtaa.

Lasten takia Petran on oltava reipas ja hyväntuulinen, mutta lasten poissa ollessa hän on maaninen, kuin riivattu. Hän siivoaa vimmatusti, lajittelee valokuvia uusiin albumeihin ja vannoo lahjoittavansa vähintään 50 000 kruunua Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, jos jumala vain antaisi Andersin tulla takaisin. Lopulta Petran on repäistävä itsensä kokonaan irti entisestä ja erämaakämpässä Pohjois-Ruotsissa hän suoltaa tuskansa tekstiksi, uudeksi kirjaksi.

Haagin romaani on täynnä tunnetta isolla T:eellä. Kirjailija kuvaa petetyksi tulemisen järkytystä ja sen jälkeistä epätoivoa uskottavasti. Petra ei saa syötyä, eikä nukuttua, muttei tunne väsymystä, eikä nälkää. Maanisen epätoivon kuvauksessa Haag onnistuu oikein hyvin.

Näkökulma kirjassa on pelkästään Petran ja se häiritsi, sillä ainakin minä olisin kaivannut mukaan edes vähän Andersia. Jättäjän mielenliikkeet, hänen lähtönsä perimmäiset syyt sekä koko parisuhteen historia jävätä nyt melko lailla hämärän peittoon ja lukija voi vain arvailla, millainen  pariskunnan avioliitto on oikeasti ollut. 

Veikkaan, että moni lukija asettuu enempiä miettimättä sympatiseeraamaan petettyä Petra-poloista ja näkee Andersin sikamaisen itsekkäänä pahiksena, joka kylmästi häipyy kuvioista. Mutta lähteekö kukaan onnellisesta ja toimivasta parisuhteesta noin vain? Se ei tunnu uskottavalta ja siksi Haag voisi seuraavaksi kirjoittaa tarinalle sen toisen puolen: Andersin tarinan.

Näkökulman yksipuolisuus siis vaivasi lukiessa vähän. Toinen ongelma oli eräkämppäosuuksien lapsekkuus. Pohjois-Ruotsiin paennutta Petraa varoitellaan menemästä kirotulle Taalujärvelle, saksalaisturisti ennustaa Petralle tarot-korteista kuolemaa ja salaperäinen ruuvimeisseliä lainaileva hiipparikin ilmestyy mökin ovelle. Haag ei saa luotua näihin osuuksiin tarpeeksi mystistä, aikuisille sopivaa jännärimäisyyttä, vaan kohtaukset jäävät neiti etsivä –tasolle ja vaikuttavat lähinnä hupaisilta. 

Kyllä Haagin romaani silti kannattaa lukea. Ainakin jos pitää kirjoista, joissa ruoditaan tunteita. Niitä tämä teos on pullollaan.

Tartu tähän:

1. Jos parisuhdekirjallisuus kiinnostaa sinua.
2. Jos pidät riipaisevista tarinoista.
3. Jos olet tullut petetyksi.