Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta

Cormac McCarthyn edellinen suomennettu teos Tie (WSOY 2008) oli ahdistava ja rankka tarina isästä ja pojasta, jotka vaeltavat tuhoutuneessa maailmassa vain toisensa turvanaan ja toivonaan. Se oli niin synkkä ja pelottava, että lukemista oli välillä vaikea jatkaa, mutta oli jatkettava kuitenkin. Kirjasta tehtyä elokuvaa en ole edes halunnut nähdä, sillä kaiken karmeuden näkeminen valkokankaalla voisi olla tällaiselle herkistelijälle yksinkertaisesti liikaa.

McCarthyn uusin suomennos Veren ääriin eli lännen punainen ilta (WSOY 2012) on vieläkin rankempi. Se on raaka ja väkivaltainen teos, jossa veri lentää, kun ihmisiä potkitaan ja hakataan tohjoksi. Kirja kertoo pojasta, joka 14-vuotiaana karkaa kurjista kotioloistaan ja liittyy epämääräiseen porukkaan, joka on palkattu jahtaamaan ja tappamaan intiaaneja. Veren ääriin sisältää lähes 400 sivua pelkkää tappamista, kiduttamista ja silpomista, mutta kaiken tämän verisen massan seassa on myös paljon muuta.

Miksi ihmeessä halusin ylipäätään lukea näin väkivaltaisen kirjan? Myönnän, että jätin kirjan kesken monta kertaa ja päätin, että nyt riittää. En pysty. En halua. Silti jotenkin mystisesti kirja kuitenkin veti minua puoleensa ja jatkoin inhosta väristen lukemista. Veren ääriin ei ole miellyttävä ja mukava lukukokemus. Siitä ei jää hyvä mieli. Sitä ei oikeastaan haluaisi suositella kenellekään. Ja silti sitä haluaa kehua. Veren ääriin on nimittäin raakuudestaan huolimatta hyvä kirja. Se on upeasti kirjoitettu ja äärimmäisen vaikuttava. Se on kirja, joka pitäisi lukea uudestaan, mutta hetkeen en taida siihen pystyä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, jota tituleerataan moderniksi klassikoksi. 

   (Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1985.)

2. Jos haluat testata omaa väkivallan sietokykyäsi.

3. Jos inhoat kevyttä ja huonosti kirjoitettua kirjallisuutta.

Varoitus! Sisältää verta ja suolenpätkiä!