maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Olin juuri päässyt Selja Ahavan uuden romaanin loppuun, kun luin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä hänestä kertovan pitkän artikkelin. 

Olin kirjaa lukiessani ihmetellyt, miten kukaan pystyy kirjoittamaan niin riipaisevan todentuntuisesti kuvitteellisesta tilanteesta, jossa aviomies kertoo vaimolleen halunneensa aina ollakin nainen. Artikkeli paljasti, ettei kirja ollutkaan fiktiota vaan totta.

Selja Ahava kertoo autofiktiivisessä romaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa (2017 Gummerus) elämänsä suurimmasta käännekohdasta. Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen, hänen miehensä ilmoitti kahvipöydässä ja alkoi pikku hiljaa muuttua sukupuoleltaan toiseksi. Ensin kylpyhuoneen kaappiin ilmestyi kasvovoide, sitten saivat käsivarren karvat lähteä, sen jälkeen mies varasi ajan kampaajalle.

Ahava toivoi aluksi, että muodonmuutos tapahtuisi salassa, eikä siitä tarvitsisi kaikille toitottaa. Eikö mies voisi olla nainen vain iltaisin pimeässä suljettujen ikkunaverhojen takana? Olla nainen vain ihan pienesti, ilman että se näkyisi? Mutta ei se niin voinut mennä, ja Ahava joutui kohtaamaan sekä omat ristiriitaiset tunteensa että ympäristön ihmettelevät katseet ja kysymykset.

Ahava rinnastaa kirjassa itsensä ja tapahtuneen Kristoffer Kolumbukseen ja tämän uhkarohkeaan yritykseen löytää maailman toiselta laidalta Intia. Matka kohti tuntematonta hirvittää miehistöä ja epäilys valtaa Kolumbuksenkin aika ajoin, mutta jokin merkillinen varmuus ajaa tutkimusmatkailijaa eteenpäin. Meritietä Intiaan Kolumbus ei koskaan löytynyt, mutta uuden mantereen joka tapauksessa. Ei Ahavakaan alussa tiennyt, mihin hän lopulta päätyisi, muttei siinä tilanteessa auttanut muu kuin purjehtia. Kun toinen lähti eteenpäin, ei toinenkaan voinut jäädä paikoilleen.

Ahava kirjoittaa kauniisti ja runollisesti. Hänen tekstistään välittyy lukijalle tunne: haikeus, hämmennys, viha ja raivo. Vaikka hänen tarinansa on totta, teosta ei missään määrin voi kuvailla inhaksi paljastuskirjaksi, vaan kertomukseksi siitä, miltä tuntuu, kun ihminen, jonka luulit tuntevasi läpikotaisin, osoittautuukin aivan toisenlaiseksi.

Ahavan kirja sisältää myös tärkeän opetuksen. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä elämässä tapahtuu. Sanooko joku tänäaamuna minulle lauseen, joka katkaisee kaiken kahtia? Menetänkö iltapäivällä jonkun lopullisesti? Joudunko illalla itse tilanteeseen, johon en koskaan kuvitellut joutuvani? Elämä voi yllättää kenet tahansa, koska tahansa ja miten tahansa, eikä sitä siksi kannata suunnitella kovin pitkälle eteenpäin. Ja mustavalkoinen ajattelu siitä, minkälaista oikeanlaisen elämän kuuluu olla – se vasta vaarallista ja typerää onkin.

Ahavan romaani jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista.

Tartu tähän:

1. Jos haluat häikäistyä suomen kielestä.
2. Jos pidät ajatuksia herättävistä tunneromaaneista.
3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

lauantai 5. elokuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Kun uutta pohjoismaista jännityskirjailijaa hehkutetaan takakannessa ja sivuliepeissä ylenpalttisen runsaasti, epäilykseni heräävät joka kerta. Voiko teos olla oikeasti noin hyvä? 

Tällä kertaa superlatiivit lunastivat lupauksensa: Camilla Greben jännäri Kun jää pettää alta (2017 Gummerus, suom. Sari Kumpulainen) on taitavasti rakennettu psykologinen murhamysteeri, jota oli vaikea laskea käsistään.

Viisikymppinen tukholmalaispoliisi, Peter Lindgren, hälytetään kaupungin hienostoalueelle. Halpavaateketju Clothes&Moren toimitusjohtajan Jesper Orren omakotitalosta on löytynyt naisen tunnistamattomaksi runnottu ruumis. Murha on tehty harvinaisen raa’asti: naisen pää on leikattu irti ja asetettu pystyyn ruumiin viereen. Toimitusjohtaja Orre on kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Peter saa tutkintaan avukseen Hannen: naisen, jonka kanssa Peterillä oli rakkaussuhde kauan sitten ja jonka hän on yrittänyt unohtaa. Kuusikymppinen Hanne kituu  onnettomassa avioliitossaan ja miettii ahdistuneena diagnoosia parantumattomasta sairaudestaan. Parin kohtaaminen nostaa vanhat muistot ja unelmat pintaan.

Peterin ja Hannen lisäksi romaanin kolmas keskeinen hahmo on parikymppinen Emma, Clothes&Moren myymälätyöntekijä. Pari kuukautta ennen murhaa Emman elämä on ollut täydellisen ihanaa. Hänen salasuhteensa Jesper Orren kanssa on edennyt siihen pisteeseen, että suhteen virallistaminen on vain ajan kysymys. Pian Emma voisi esiintyä lehtien palstoilla Jesperin nuorena kihlattuna. Jesperin katoaminen syöksee Emman epäilysten ja vainoharhojen syvyyksiin.

Vaikka Greben romaanissa ratkaistaan koukuttavasti murhaa, siinä käsitellään myös poikkeuksellisen paljon päähenkilöiden psyykettä. Peter, Hanne ja Emma ovat kaikki lapsuudessaan vahingoitettuja, rikkinäisiä ihmisiä, joista kukin koettaa omilla keinoillaan selvitä elämästä vahingoittumatta enempää. Usein se tarkoittaa sitä, ettei itselle uskalleta edes toivoa parempaa, ja kun onni sitten seisoo edessä, ei siihen uskalleta tarttua. Ja joskus menneisyys on satuttanut niin, ettei siitä selviä.

Grebe on rakentanut juonensa taitavasti ja loppuratkaisu yllättää. Minun on ainakin myönnettävä, että astuin kirjailijan ansaan, enkä osannut aavistaa yhtään, miten tarina päättyisi. Kun tekijä onnistuu huijaamaan minua tuolla tavoin, olen tyytyväinen. Huiputetuksi tuleminen on jännäreissä parasta.

Huom! Vaikka kirjan murha on raaka, se ohitetaan nopeasti. Näin ollen teos sopii hyvin myös heikkohermoisille.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.
2. Jos haluat tulla huijatuksi.
3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan pohjoismaiseen jännärikirjailijaan.


Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Mattias Edvarsson: Melkein tosi tarina

Kolmekymppinen Zacharias Levin saa potkut toimittajantyöstään. Samaan syssyyn vaimo potkaisee hänet pihalle. Zachin ei auta muu kuin palata Tukholmasta takaisin lapsuudenkotiinsa äitinsä luo, sillä rahatkin ovat loppu. Zach tuntee epäonnistuneensa elämässään täydellisesti.

Hän päättää kuitenkin keskittää energianrippeensä bestseller-romaanin kirjoittamiseen, sillä menestyneenä kirjailijana hän saisi rahaa ja ehkä hyvällä tuurilla myös vaimonsa takaisin. Aiheen kirjaansa hän löytää omasta menneisyydestään, jota ryhtyy tonkimaan vanhalla opiskelupaikkakunnallaan tarkemmin ja johon liittyy murha muttei ruumista.

Reilu kymmenen vuotta sitten Zachille kävi nimittäin niin, että hänet valittiin Lundin yliopiston luovan kirjoittamisen linjalle satojen pyrkijöiden joukosta ja tämä lahjakas eliittijoukko sai opettajakseen valovoimaisen kauniin runoilijan Li Karpen. Mutta homma riistäytyi käsistä ja Zachin kurssitoveri Adrian Mollberg tuomittiin vankeuteen murhasta. Zach ei usko kaverinsa syyllisyyteen ja päättää puhdistaa tämän maineen romaanissaan.

Mattias Edwardssonin Melkein tosi tarina (2017 Like, suom. Tiina Ohinmaa) on mukavalla tavalla epätyypillinen jännitysromaani, sillä siinä ratkotaan murhamysteeriä yliopistoympyröissä ja kirjallisuuden maailmassa, ei poliisilaitoksilla. Lisäksi siinä ei ole pisaraakaan verta, eikä yhtään raakuutta.

Keskeisessä osassa ovat kirjailijalinjalla opiskelevien väliset ihmissuhdekoukerot: Adrian on palavan ihastunut opettajaansa Li Karpeen. Zachin sydän läpättää kurssikaveri Bettylle, joka taas haikailee Adrianin perään jne. Kuvioon kietoutuu myös legendaarinen August-palkittu kirjailija Leo Stark, jonka murhasta Adrian lopulta istuu kaltereiden takana kahdeksan vuotta.

Vielä keskeisemmässä roolissa on kirjallisuus ja eritoten kirjoittamisen vaikeus. Toisinaan luovaa kirjoittamista opiskelevat paistattelevat omassa erinomaisuudessaan ja ihailevat omia tuotoksiaan hurmiossa. Seuraavassa hetkessä he repivät kaiken kirjoittamansa kappaleiksi ja syöksyvät epätoivoon uskoen ettei heistä ikinä tulisi yhtään mitään. Taiteilijan kirouksena oli jatkuva tasapainoilu epäilyksen ja euforian välillä. Sen kuvaamisessa Edvardsson onnistuu hyvin.

Samanlaisen kirjoittamisen vaikeuden kanssa kamppailee suurista suurin, Leo Stark, joka käyttää ympärillään pörrääviä nuoria opiskelijoita (erityisesti naisia) itsekkäästi ja häikäilemättömästi hyväkseen vain saadakseen luotua taas jotain uutta ja ihailtua. Ei ihme, että joku hermostuu, ja Leo Stark saa maksaa teoistaan.

Edvardssonin romaani on mukaansa tempaava ja niin helppolukuinen, että kärryillä pysyy vähän väsyneenäkin. Tahti pysyy tasaisen rauhallisena loppuun saakka, kenties vähän liiankin rauhallisena. Pieni ripaus yllätyksellisyyttä olisi tehnyt terää tarinalle. Mutta kyllä tämä ilman sitäkin piti otteessaan.

Tartu tähän:

1. Jos poliisivetoinen rikoskirjallisuus kyllästyttää.
2. Jos inhoat verisiä yksityiskohtia.
3. Jos haaveilet kirjailijuudesta.


Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista (2017 Johnny Kniga, suom. Tarja Lipponen) lojui kirjakasassani kuukausikaupalla. Kääntelin sitä aina välillä käsissäni, mutten aloittanut lukemista. Luulin, että kyseessä olisi tylsänpuoleinen oikeussalidraama, joka etenisi yhtä hitaasti kuin oikeat oikeudenkäynnit.

Mutta kirjahan olikin jännittävä ja piti otteessaan niin hyvin, että yhtenä iltana lukeminen venyi melkein kahteen asti yöllä. Teos palkittiin vuoden 2016 parhaana ruotsalaisena rikosromaanina, enkä enää yhtään ihmettele miksi.

Persson Gioliton kirja alkaa luokkahuoneesta, jossa makaavat kuolleina Ugandasta Ruotsiin muuttanut Dennis, ökyrikas Sebastian, blondi kikattaja Amanda, lahjakas maahanmuuttaja Samir ja heidän opettajansa Christer. Täysin vahingoittumana kaaoksen keskellä istuu Maria ”Maja” Norberg, yksi luokkalaisista ja kirjan minäkertoja.

Luokkahuoneesta siirrytään oikeussaliin ja jännitysnäytelmä alkaa. Heti alusta saakka on varmaa, että Sebastian ampui osan laukauksista ja Maja osan. Syyttäjä koettaa vakuuttaa tuomarit siitä, että Maja on ollut koulusurman primus motor ja Sebastian vain tahdoton apupoika. Majan puolustusasianajaja taas yrittää todistaa Majan syyttömäksi, joka ampui, koska muuten hän olisi itse tullut surmatuksi.

Oikeussalista siirrytään välillä menneisyyteen ja lukija saa vastauksia kysymyksiinsä. Millainen Majan ja Sebastianin väinen suhde oikein oli? Miten Sebastianin isä, Ruotsin rikkain mies, liittyy kaikkeen? Entä Samir, mikä hänen roolinsa on? Miksi näin kävi? Ja ennen kaikkea: onko Maja syyllinen vai syytön?

Persson Gioliton kirja on hengästyttävän hyvä lukukokemus. Se on sivumääräänsä nähden hidaslukuinen, sillä jokainen lause on pakattu niin täyteen, että lukeminen kestää kauan. Yhtäkään riviä ei voi harppoa yli, vaikka kuinka tekisi mieli päästä nopeasti eteenpäin, koska silloin jotain olennaista voisi jäädä lukematta.

Nuorten maailman kuvaamisessa Persson Giolito onnistuu mahtavasti ja siinä kirja toi mieleen norjalaisen menestyssarja Skamin. Kun Skam keskittyy kertomaan pelkästään nuorista, Persson Giolito tuo kuvaukseensa mukaan vahvasti myös nuorten vanhemmat. Perhetaustojen kautta nuorten ajatusmaailmaa, tekoja ja tekemättömyyttä on helpompi ymmärtää. Majan äidille ja Sebastianin isälle voisi helposti myöntää maailman huonoimpien vanhempien tittelit.

Piinaava jännitys säilyy kirjan loppuun saakka ja vasta viimeisillä sivuilla tajuaa myös lukeneensa poikkeuksellisen koskettavan jännityskirjan. Tämän kirjan lopetus on hienoimpia ja itkettävimpiä lopetuksia pitkään aikaan. Viimeisiä rivejä oli vaikea lukea kuivin silmin. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.
2. Jos haluat sukeltaa nuorten maailmaan.
3. Jos haluat lukea tarinan, joka voisi olla totta (valitettavasti).

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Jotkut ystäväni kyselevät joskus, minkälaisesta kirjallisuudesta pidän kaikkein eniten. Kysymykseen on vaikea vastata, sillä olen kirjojen suhteen melko kaikkiruokainen. 

En häpeä myöntää viihtyväni hyvin kirjoitetun hömpän parissa ja jännäreitäkin ahmin. Nautin taidokkaasta korkeakirjallisuudesta ja kielellisesti  haastavista teoksista, klassikoita unohtamatta. 

Tykkään monenlaisesta, mutta tietyntyyppisestä erityisesti.

Luettuani Garth Greenwellin ylistetyn romaanin Kaikki mikä sinulle kuuluu (2017 Nemo, suom. Juhani Lindholm) voin vastata kyselijöille: juuri tällainen kirjallisuus on minun mielestäni täydellisen ihanaa ja kaikkein parasta. Miksi?

Ensinnäkin Greenwellin kirja kertoo elämän tärkeimmistä asioista: rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta, itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Greenwellin minäkertojana on amerikkalainen opettaja, homoseksuaali, joka etsii omaa identiteettiään Bulgariassa ja yrittää rimpuilla irti piinallisista lapsuudenkokemuksista ja häpeästä, johon hänet on hukutettu.

Toiseksi Greenwell on rakentanut henkilöhahmonsa niin taitavasti, että jo heti ensimmäisillä sivuilla unohtaa lukevansa fiktiivistä tarinaa keksityistä ihmisistä, joita ei oikeasti ole olemassa. Parhaassa kirjallisuudessa henkilöt ovat niin aidon oloisia, että viimeisellä sivulla heitä jää kaipaamaan kuin oikeita ystäviä.

Kolmanneksi Greenwellin kerrontatyyli on hengästyttävän hienoa. Pitkät polveilevat lauseet seuraavat toisiaan, ne hyppivät muistoista nykypäivään, eikä kappalejakoakaan juuri ole, ja silti kirjailija pitää kaikki langat tiukasti hyppysissään, eikä kenellekään tuota vaikeuksia seurata tarinaa ja minäkertojan ajatuksenjuoksua. Kielellinen taidokkuus on myös yksi loistavan kirjan tunnusmerkeistä. (Juhani Lindholm ansaitsee kehut upeasta suomennoksesta.)

Neljänneksi Greenwellin kirja sisältää enemmän tunnetta kuin juonta ja tapahtumia, joita sinänsä ei ole kovin paljon. Minäkertojan pään sisässä ja sydämessä kyllä tapahtuu valtavasti. Greenwell on onnistunut kirjoittamaan tarkkanäköisen ja psykologisen tutkielman menneisyyden piinaamasta miehestä. Tämäkin seikka yhdistää niitä teoksia, jotka nousevat omalle ”kaikkien aikojen parhaat kirjat” –listalleni.

Kaiken kaikkiaan Greenwellin teos on upea rakkausromaani ilman että siinä on vähääkään päälleliimattua siirappisuutta. Siinä on vain rakkautta, joka on oikeasti aika sotkuista, rajua, epätoivoista, kiihkeää ja vaikeaa. Juuri tällaiset kirjat ovat minusta niitä kaikkein parhaimpia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kiihkeästä rakkaudesta.
2. Jos pidät psykologisista romaaneista.
3. Jos rakastat kaunista kieltä.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kahdeksan hyvää kesäkirjaa


Juhannukseksi on luvattu taas tyypillistä suomalaista juhannussäätä: sadetta ja koleaa. 

Mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että kerrankin on aikaa lukea, kun ei pysty muutakaan tekemään. 

Mökkireissulle kannattaa pakata laukku täyteen kirjoja – vaikka joku näistä kahdeksasta hyväksi todetusta.




Kahdeksan hyvää kesäkirjaa:
(kevyestä raskaaseen)

1. Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia (Gummerus 2017)

Laadukasta viihdettä romantiikannälkään

Hyväsydäminen siivooja, Jess Thomas, tapaa elämänsä miehen, kun Jessin autonrämä hajoaa ja mies tarjoutuu kuljettamaan Jessin perheineen Skotlannin perukoille. 

Mies, Ed Nicholls, on (tietenkin) rikas ja hyvännäköinen ja matka muuttaa (tietysti) molempien elämät ja kirjan lopussa päähenkilöt tajuavat (totta kai) olevansa toistensa puuttuvat palaset. Vaikka Jojo Moyesin uutuus on täydellisen ennalta arvattava, sitä ei voi kuin ahmia.


2. Cecilia Ahern: Valintojen vuosi (Gummerus 2016)

Vetävä ja positiivinen elämäntaitoromaani

Luulin Cecilia Ahernin kirjoittavan niin siirappista romantikkaa, ettei sellaista pystyisi lukemaan ollenkaan, mutta olin väärässä (taas kerran). 

Valintojen vuodessa kolmekymppinen Jasmine saa potkut rakastamastaan työstä, eikä hänen auta muu kuin keskittyä muihin asioihin, kuten esimerkiksi ränsistyneen puutahansa hoitoon. 

Naapuritalon ryyppäävä radiojuontaja Matt jää yksin, kun vaimo saa miehestään vihdoin tarpeekseen. Jasmine ja Matt ystävystyvät ja tiedossa on mielenkiintoinen valintojen vuosi molemmille. Ahernin lukee yhtä ahnaasti kuin Moyesin.

3. Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto (Sammakko 2006)

Hauska ja nopealukuinen välipala

Prinsessa Dianan traagisesta autokolarista tulee elokuussa kuluneeksi tasan 20 vuotta ja vieläkin salaliittoteoriat vellovat onnettomuuden ympärillä. Yksi mysteereistä on valkoinen Fiat, jonka kerrottiin törttöilleen Alma-tunnelin suulla, osuneen Dianaa kuljettaneeseen autoon ja aiheuttaneen koko karmean tapauksen. 

Ratkeaako Fiatin arvoitus vihdoin tässä brittiläisen Dan Rhodesin kirjoittamassa kepeässä kirjassa?



4. Marko Kilpi: Undertaker: kuolemantuomio (CrimeTime 2017)

Miehekäs jännäri pitää hereillä läpi valoisan kesäyön.

Hautaustoimistotyöntekijä Jarmo Kivi kuristaa ihmisiä kuoliaiksi, eikä kukaan osaa epäillä hiljaista perheenisää murhaajaksi. Kivi värvää tihutöihinsä avukseen köyhän ja epätoivoisen yliopisto-opiskelijan Tuomaksen, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua ehdotukseen. 

Avoin loppu jättää lukijan roikkumaan rotkon reunalle ja tarinaan on luvassa jatkoa vuoden päästä. Jos kestää sen, että kirjassa naisia kutsutaan etunimillä ja miehiä sukunimillä (miksi näin?), Kilven uuden sarjan aloitukseen kannattaa kyllä tutustua.

5. Pierre Lemaitre: Rosie (Minerva 2017)

Ranskalaisen tyylikästä jännityskirjallisuutta

Pierre Lemaitren trilogia pariisilaispoliisi Camille Verhoevenista täydentyy tällä pienellä jännärinpuolikkaalla, eikä lukijan tarvinnutkaan heittää vielä hyvästejä Lemaitren ihanalle päähenkilölle, johon ainakin minä olen salaa hyvin mieltynyt. Rosiessa Verhoeven alkaa tutkia, kuka räjäytti pommin Pariisin keskustassa ja nyt hänen onkin oltava nopea, sillä pommeja saattaa olla viritettynä enemmänkin.

(Huom! Rosien tapahtumat sijoittuvat trilogian kakkos- ja kolmososan (Alex ja Camille) väliin, mutta kirjan voi vallan mainiosti lukea itsenäisenä tarinana.)

6. Carina Bergfeldt: Seitsemän päivää jäljellä: kertomus rikoksesta ja kuolemanrangaistuksesta (Aula & co 2016)

Koskettava ja ajatuksia herättävä tarinallinen tietokirja

Ruotsalaistoimittaja Carina Bergfeldt lähti Teksasin Huntsvilleen tapaamaan kuolemaantuomittua Vaughn Rossia, jolla oli tasan viikko elinaikaa jäljellä. 

Mitä tuomittu miettii, kun aika on käymässä vähiin? Mitä vuosien odotus tekee tuomitulle? Millaista on elää vain odottaen kuolemaa? 

Bergfeldt tapasi matkallaan muitakin kuolemaantuomittujen kanssa tekemisissä olevia ihmisiä ja kirjoitti kokemuksistaan ensin artikkelisarjan (Ruotsin kaikkien aikojen luetuin) ja sitten tämän kirjan. Bergfeldtin teos nousee omalla suosikilistallani korkealle.

7. Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (2017 Like)

Kammottava ja mukaansa tempaava tositarina

Tyttäreni harrasti aikaisemmin telinevoimistelua kilparyhmässä ja joskus harrastus tuntui minusta vanhempana vähän liian rajulta ja kovalta. 

Kun luin Lola Lafonin (faktoihin pohjautuvan) romaanin Nadia Comanecista tajuan, mitä kilpavoimistelu pahimmillaan oli 1970-luvun itäblokissa (ja ehkä vielä nykyäänkin jossain päin maailmaa?). Nuoria tyttöjä rääkättiin aamusta iltaan, eikä naiseksi sopinut kasvaa ollenkaan. Nadia Comaneci saavutti kaiken, mutta hinta oli kova.

8. Tore Renberg: Huomenna nähdään (2016 Like)

Viime vuoden paras käännösromaani! Älä jätä tätä lukematta!

Sandra on teinityttö, joka on valmis tekemään mitä vain saadakseen rakastamansa pojan. Poika, Daniel, piilottaa epävarmuutensa kovan kuoren alle ja kohtelee tyttöä huonosti. Pålilla on synkkä salaisuus ja kaksi tytärtä, jotka eivät siitä tiedä. Rudi on sairaalloisen mustasukkainen Chessistä, joka suunnittelee lähtevänsä suhteesta, mutta tajuaa olevansa raskaana. 

Näiden ihmisten elämät osuvat yhteen tässä kertakaikkisen upeassa kirjassa, joka on kaukana jännityskirjallisuudesta, mutta jota lukee kuin piinaavinta dekkaria.

Vetkuttelin pitkään Renbergin romaanin aloittamista, mutta sitten se olikin menoa! Massiivinen tarina luikertelee lukijan luihin ja ytimiin saakka. Se järkyttää ja koskettaa ja on kaiken lisäksi valtavan hienosti kirjoitettu. 

Jos mietit, minkä lukisit näistä kahdeksasta, valitse tämä!

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemarkin edellinen romaani Karkulahti oli yksi vuoden 2015 parhaita lukemiani kirjoja. 

Muistan vieläkin tarkasti Karkulahden ränsistyneen talon, ummehtuneen tunnelman ja siellä asuvat ihmiset – velton isännän, hirviöanopin ja kovia kokeneen neuvostominiän. Jos Karkulahti on jäänyt lukematta, etsi se ihmeessä käsiisi.

Lähes Karkulahden veroinen (ja tyystin erilainen) on Laitila Kälvemarkin uusin Seitsemäs kevät (2017 WSOY). Episodiromaani koostuu useasta tarinasta, useasta ihmiskohtalosta ajassa, jossa ilmastonmuutos on aiheuttanut Pohjolaan sen, ettei kesää enää tule. Talvi vaihtuu kyllä kevääseen, mutta kevät jatkuu syksyyn saakka. Näin on käynyt jo kuutena vuonna peräkkäin ja nyt eletään seitsemättä kevättä.

Ihmiset odottavat kiihkeästi kesää ja säätiedotukset ovat nousseet katsotuimpien televisio-ohjelmien joukkoon. Harmaantunut meteorologi Peter alkaa ennustaa lähetyksissä auringonpaistetta, vaikka tietää hyvin, ettei sitä ole taaskaan tulossa ja saa välittömästi siirron muihin tehtäviin. Aamuisin elämäänsä kyllästynyt ja ahdistunut Peter katselee viereisen kerrostalon ikkunaa, jossa seisoo alastomana Paula.

Paula on menestynyt luksuskiinteistöjen välittäjä, mutta jonka yksityiselämä on yhtä sotkua. Hän bongailee itselleen miehiä baareista, mutta haluaisi Markuksen, naimisissa olevan miehen, jonka kanssa hänellä on ollut suhde jo kuuden vuoden ajan.

Myös Markus on elämässään ihan pihalla. Hänen avioliittonsa vetelee viimeisiään ja mies on vihdoin tajunnut, ettei voi olla vastuussa vaimonsa Susannen onnellisuudesta. Vuosikaudet hän on yrittänyt saada vaimonsa hymyilemään, mutta Susannelle ei riitä mikään.

Susanne taas on pakkomielteinen perfektionisti, joka bloggaa täydellisestä elämästään, joka on kaukana täydellisestä. Nyt hän on saanut päähänsä, että kolmas lapsi täydentäisi hänen onnensa ja kun Markuksen kanssa intiimiä elämää ei enää ole, Susanne on tilannut lapsen itselleen kohdunvuokrausfirmasta Intiasta. Intialaisnaisen Padman tarina on kirjan koskettavin.

Laitila Kälvemark rinnastaa hukassa olevien henkilöhahmojensa elämät vuodenajoista kevääseen. Kevät on odotuksen aikaa – kuin lupaus tulevasta lämpimästä kesästä, joka lunastaa kaiken. Se symboloi lomaa ja vapautta ja antaa voimia selvitä yli pimeän syksyn ja hyytävän talven.

Mutta mitä jos kesä ei tulekaan: ei lämpöaaltona, eikä parempana elämänvaiheena? Mitä jos nämä Laitila Kälvemarkin henkilöt ovat ilmastonmuutoksen tavoin edenneet elämässään pisteeseen, josta ei ole enää paluuta menneeseen? Millainen tulevaisuus heitä odottaa? Uskaltaako kukaan heistä jättää kevättä taakseen ja asua kesään? Vai jäävätkö he ikuisesti odottamaan, että kesä tulisi itsestään?

Heillä olisi vielä mahdollisuus valita, mutta tekevätkö he lopulta elämälleen mitään, siihen Laitila Kälvemark ei anna vastausta. Sen saa jokainen lukija miettiä mielessään itse.

Tartu tähän:

1. Jos pidät avoimista lopuista.
2. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.
3. Jos etsit omaan elämääsi uutta suuntaa.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

En voinut mitään sille, että aloittaessani Linda Boström Knausgårdin pienoisromaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017 Like, suom. Petri Stenman) päässäni pyöri koko ajan hänen ex-miehensä Karl Ove Knausgård, jonka omaelämäkerralliseen Taisteluni-sarjaan uppouduin viikoiksi viime talvena. 

Vertailin kirjoitustyylejä ja kirjojen omaelämäkerrallisuuden astetta, mutta eniten pohdin kaikkea epäkirjallista, kuten sitä, miksi pariskunta lopulta päätyi eroon ja millaista heidän arkensa nyt mahtaa olla.

Karl Ove Knausgårdin massiivinen sarja päättyi pari vuotta sitten siihen, että kirjailijapariskunta näytti selvinneen kriiseistään ja kaikki oli kohtalaisen hyvin. Seitsenosaisen sarjan myötä Knausgårdeista oli tullut tuttuja ja heidän yksityiselämästään tiesi enemmän kuin monen ystävän elämästä. Siksi Linda Boström Knausgårdin kirjaa oli vaikea lukea irrallaan tästä kaikesta ja se häiritsi aluksi lukemista.

Tervetuloa Amerikkaan on kuitenkin niin tyystin erilainen kuin Karl Oven rönsyilevät tiiliskiviromaanit, että vähitellen vertailua lakkasi tekemästä. Omakohtaisuutta on tässäkin paljon – sen Boström Knausgård on lehtihaastattaluissa paljastanut – mutta tässä kirjassa se on on hienovaraisempaa ja monitulkintaisempaa, kun taas Karl Ove Knausgårdin omakohtaisuus on läpitunkevaa ja tarkasti eriteltyä.

Tervetuloa Amerikkaan on vähäeleinen, tiivis ja intensiivinen tarina Ellen-tytöstä, joka lopettaa puhumisen kymmenvuotiaana, aivan kuten kirjailija itse samanikäisenä. Ellenin isä kärsii mielenterveysongelmista. Hän makaa välillä päiväkausia liikkumattomana sängyn pohjalla ja on toisinaan maanisen pelottava. Äiti taas on huomionhakuinen näyttelijätär, joka kyllä pyörittää jotenkuten arjen, mutta tarvitsee osakseen jatkuvaa ihailua. Äiti uskottelee itselleen ja lapsilleen, kuinka ihmeellisen valoisa perhe heillä onkaan, eikä näe lainkaan sitä, että pimeys on jo nielaissut Ellenin.   

Koska isä ei jaksa mitään, on Ellenin oltava reipas äidin takia. Ellen on oppinut pienestä saakka olemaan vaatimatta itselleen mitään, sillä se horjuttaisi perheen haurasta järjestystä. Ellen kokee syyllisyyttä kaikesta, jopa isänsä kuolemasta, vaikkei koskaan aiheuta mitään ongelmia. Hän uppoutuu kirjojen maailmaan ja vaikenee lopulta kokonaan, jotta saisi häivytettyä itsensä vieläkin pienemmäksi ja huomaamattomammaksi. Aivan kuten anorektikot näivettävät ruumiinsa näkymättömiin, Ellen koettaa hävittää itsensä ja häiritsevän olemassolonsa hiljaisuuteen.

Linda Boström Knausgård on kirjoittanut riipaisevan tarinan lapsesta, joka ei tule huomatuksi ja joka koettaa kannatella rikkinäisiä vanhempiaan oman hyvinvointinsa kustannuksella, sillä niin lapset tuppaavat tekemään. Jos vanhemmista ei ole vanhemmuuteen, ottavat lapset vanhemman roolin ja maksavat siitä aikuisena kovan hinnan.

Harva kirja on sellainen, että heti loppuun päästyään se tekee mieli lukea uudestaan. Kun illalla käänsin tästä teoksesta viimeisen sivun, avasin seuraavana päivänä ensimmäisen sivun uudestaan ja aloitin kaiken alusta. Toisella lukukerralla elämäys oli vieläkin vaikuttavampi, sillä nyt ajatukset eivät kieppuneet Karl Ovessa, vaan alusta saakka vain tässä. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista perhekuvauksista.
2. Jos nautit kauniista kielestä.
3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä (2017 Atena, suom. Riie Heikkilä) voitti Ruotsissa lukijoiden äänestyksen vuoden 2016 parhaasta kirjasta. Minuun petetyn Petran tarina ei tehnyt ihan näin suurta vaikutusta.

Petra on nelikymppinen menestynyt kirjailija ja hänen miehensä Anders viihdeohjelmista tuttu televisiokasvo. Heillä on kaksi suloista pellavapäistä poikaa, laaja tuttavapiiri ja ihana kesähuvila meren rannalla. Kadehdittavan pariskunnan avioliittokin on kestänyt jo 15 vuotta.

Yllättäen Anders ilmoittaa Petralle, että hän haluaa erota. Petra saa maaniteltua miehensä vielä kerran pariterapiaan ja uskoo, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin. Terapiassa Anders toteaa ykskantaan, ettei jaksa enää yrittää ja ilmoittaa muuttavansa pois kotoa. Hän ei vastaa Petran puhelinsoittoihin ja kun Petra lopulta saa tietää, että Andersilla on toinen nainen, hänen maailmansa romahtaa.

Lasten takia Petran on oltava reipas ja hyväntuulinen, mutta lasten poissa ollessa hän on maaninen, kuin riivattu. Hän siivoaa vimmatusti, lajittelee valokuvia uusiin albumeihin ja vannoo lahjoittavansa vähintään 50 000 kruunua Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, jos jumala vain antaisi Andersin tulla takaisin. Lopulta Petran on repäistävä itsensä kokonaan irti entisestä ja erämaakämpässä Pohjois-Ruotsissa hän suoltaa tuskansa tekstiksi, uudeksi kirjaksi.

Haagin romaani on täynnä tunnetta isolla T:eellä. Kirjailija kuvaa petetyksi tulemisen järkytystä ja sen jälkeistä epätoivoa uskottavasti. Petra ei saa syötyä, eikä nukuttua, muttei tunne väsymystä, eikä nälkää. Maanisen epätoivon kuvauksessa Haag onnistuu oikein hyvin.

Näkökulma kirjassa on pelkästään Petran ja se häiritsi, sillä ainakin minä olisin kaivannut mukaan edes vähän Andersia. Jättäjän mielenliikkeet, hänen lähtönsä perimmäiset syyt sekä koko parisuhteen historia jävätä nyt melko lailla hämärän peittoon ja lukija voi vain arvailla, millainen  pariskunnan avioliitto on oikeasti ollut. 

Veikkaan, että moni lukija asettuu enempiä miettimättä sympatiseeraamaan petettyä Petra-poloista ja näkee Andersin sikamaisen itsekkäänä pahiksena, joka kylmästi häipyy kuvioista. Mutta lähteekö kukaan onnellisesta ja toimivasta parisuhteesta noin vain? Se ei tunnu uskottavalta ja siksi Haag voisi seuraavaksi kirjoittaa tarinalle sen toisen puolen: Andersin tarinan.

Näkökulman yksipuolisuus siis vaivasi lukiessa vähän. Toinen ongelma oli eräkämppäosuuksien lapsekkuus. Pohjois-Ruotsiin paennutta Petraa varoitellaan menemästä kirotulle Taalujärvelle, saksalaisturisti ennustaa Petralle tarot-korteista kuolemaa ja salaperäinen ruuvimeisseliä lainaileva hiipparikin ilmestyy mökin ovelle. Haag ei saa luotua näihin osuuksiin tarpeeksi mystistä, aikuisille sopivaa jännärimäisyyttä, vaan kohtaukset jäävät neiti etsivä –tasolle ja vaikuttavat lähinnä hupaisilta. 

Kyllä Haagin romaani silti kannattaa lukea. Ainakin jos pitää kirjoista, joissa ruoditaan tunteita. Niitä tämä teos on pullollaan.

Tartu tähän:

1. Jos parisuhdekirjallisuus kiinnostaa sinua.
2. Jos pidät riipaisevista tarinoista.
3. Jos olet tullut petetyksi.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Englantilaisen Elly Griffithsin jännärisarjan idea on lupaava: sekoitetaan yhteen nykyaikainen rikostutkinta, arkeologia ja Englannin usvaiset suot ja rannat. Ilmeisesti Griffiths on tällä kombinaatiollaan noussutkin melko luetuksi kirjailijaksi kotimaassaan.

Risteyskohdat (2017 Tammi, suom. Anna Lönnroth) aloittaa sarjan vanhoihin luihin erikoistuneesta arkeologista Ruth Gallowaysta, jonka asiantuntemusta tarvitaan, kun Norfolkin perukoilta löytyy lapsen luuranko.

Rikospoliisi Harry Nelson pelkää, että luut kuuluvat kymmenen vuotta sitten kadonneelle paikalliselle pikkutytölle, jonka tapausta hän on yrittänyt siitä lähtien ratkaista, mutta Ruth toteaa luiden olevan tuhansia vuosia vanhoja. Vähän luulöydöksen jälkeen katoaa jäljettömiin toinen pikkutyttö. Harry Nelsonin on löydettävä tyttö ennen kuin on liian myöhäistä.

Parasta Griffithsin romaanissa on Ruth Gallowayn hahmo. Hän on naimaton ja lapseton nelikymppinen humanisti, joka elelee pienessä ränsistyneessä talossan kahden kissansa kanssa ja tuskailee pulskistunutta olemustaan. Kukaan ei usko, että hänen edellinen miessuhteensa päättyi Ruthin omasta aloitteesta – olihan Peter melkoisen hyvä saalis Ruthin kaltaiselle maalaishiirelle.

Muiden näkökulmasta Ruthin elämä näyttää surkealta, mutta Ruth itse on aika tyytyväinen eloonsa. Hän nauttii luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta, rakastaa työtään yliopistolla, eikä tunne tarvitsevansa elämäänsä ketään toista – ei ennen kuin tapaa komisario Nelsonin. Mutta Nelson on naimisissa, eikä siitä mitään tulisi. Lukija kuitenkin aavistaa alusta saakka, että jotain näiden kahden välille juonen edetessä vielä kehkeytyy.

Ruthin hahmo on hyvä, ja romanttinen sivujuonikin toimii, mutta kirjassa on myös puutteensa. Alku tuntui niin kömpelöltä, että meinasin jättää lukemisen siihen. Alusta puuttui myös imu, jolla jännityskirjan lukija naulitaan paikoilleen.

Myös kirjan rakenne tuntui toisinaan liian laskelmoidulta ja tutulta: aivan kuin Griffiths olisi käyttänyt apunaan jotain valmista netistä löytyvää jännityskirjan perusreseptiä, jossa neuvotaan yksityiskohtaisesti, kuinka monta epäilyttävää hahmoa kirjassa on oltava ja missä kohtaa juonta heidät kannattaa tuoda mukaan kuvioihin sotkemaan lukijan aavistuksia.

Myös suomennokseen olisi pitänyt ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota, sillä kielikorvani särähteli pahasti monessa kohdassa.

Näistä heikkouksista huolimatta Ruth Gallowayn elämään Englannin takamailla kannattaa kyllä tutustua, sillä mainio päähenkilö kannattelee koko tarinaa. Kirjasarja miellyttää ainakin niitä lukijoita, joita yhteiskunnallinen ja kovaksi keitetty pohjoismainen jännäritarjonta tökkii. Agatha Christien ahmijat ilahtunevat myös.  

Tartu tähän:

1. Jos rakastat perinteistä brittijännitystä.
2. Jos haluat lukea jännärin ripauksella romantiikkaa.
3. Jos et piittaa kielellisestä kömpelyydestä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Albert Edelfeltin ja muiden kultakauden taiteilijoiden työskentely ja hengailu 1800-luvun lopun Pariisissa on kuulunut kiinnostuksen kohteisiini aina. Siksi sinnittelin ja päätin lukea Venla Hiidensalon uuden romaanin vasta pääsiäisen pyhinä, jotta saisin nautiskella lempiaiheeni parissa ihan rauhassa.

Koska olin lukenut lähes kaikki Hiidensalon käyttämät lähteet jo aikaisemmin, takaraivossani jyskytti pieni pelko siitä, onko Hiidensalo saanut tuotua romaaniinsa jotain uutta, ja ennen kaikkea sellaista imua, joka pitäisi lukijan tyytyväisenä, vaikka Edelfeltin elämän kulku sinänsä olisi jo tuttua juttua.

Onnekseni en joutunut pettymään yhtään. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi (2017 Otava) on kerrassaan nautinnollinen taiteilijakuvaus, jonka viimeisillä sivuilla tekee mieli hidastella, jotta hieno tarina kestäisi mahdollisimman pitkään.

Hiidensalo käy kirjassaan läpi Albert Edelfeltin koko elämäntarinan pienestä pojasta kaikkien arvostamaksi kansallistaiteilijaksi. Hiidensalon kuva Edelfeltistä on toki pääpiirteissään tuttu, mutta samalla niin syvä, että vasta tämän romaanin myötä Albertista tuntuu tulevan lihaa ja verta oleva ihminen, ei pelkkä pönöttävä ja pölyinen muotokuva Ateneumin seinällä. Tunsiko ja kokiko Albert Edelfelt elämänsä itse juuri näin – sitä Hiidensalo ei tietenkään varmaksi tiedä – mutta lukijana on helppo sukeltaa mukaan juuri tähän kuvitteelliseen tulkintaan.

Albert on selvästi kirjan keskushenkilö, mutta lähes yhtä suureen rooliin nousevat naiset hänen ympärillään. Äiti näkee poikansa ihmeellisenä nerona, jonka eteen hän tekee kaikkensa ja unohtaa samalla tyttäriensä hyvinvoinnin. Tytärten tehtävänä on niin ikään tukea lahjakasta veljeä kaikessa ja siirtää itsensä ja unelmansa syrjään. Taitelijan vaimon funktiona on olla kaunis korunainen ja kannatella arkea niin, että mies saa maalata ja olla luova. Voisi luulla Albertin olleen muikean tyytyväinen tilanteeseen palvottuna kaiken keskipisteenä.

Tiedetään kuitenkin, että suuren taiteilijan yksityiselämä, johon romaani kiinnostavasti keskittyy, oli onnetonta. Luovuus oli hukassa aika ajoin ja rahapula vaivasi. Ristiriita tukijoiden miellyttämisen ja taiteellisen vapauden kanssa oli jatkuvasti läsnä. Avioliitto kylmäkiskoisen mutta säädyltään sopivan Ellanin kanssa oli alusta lähtien iso virhe. Mallien kanssa sentään oli säpinää, mutta vanhemmiten köyhien naisten hyväksikäyttäminen alkoi ällöttää jo taiteilijaa itseäänkin. Suuri ja palava rakkaus oopperalaulajatar Aino Acktéta kohtaan jäi sekin lopulta täyttymättä.  

Albert Edelfeltistä muodostuu tarinan edetessä ristiriitainen ja sitä myöten hyvin kiinnostava ja aidonoloinen kuva. Toisaalta hän näyttäytyy ylimielisenä yläluokan edustajana, joka nostaa itse itsensä jalustalle suomenkielisen rahvaan yläpuolelle. Hän on myös ällöttävä elostelija, joka lähestulkoon pakottaa jotkut mallinsa sukupuoliyhteyteen kanssaan ja hylkää naiset sitten kylmästi sivuun tarpeettomina.

Mutta on hän toisaalta vähän surullinenkin hahmo. Hän koettaa kovasti miellyttää kaikkia läheisiään, toteuttaa ympäristönsä vaatimuksia ja elää sellaista elämää, jota hänen kaltaiseltaan edellytetään. Koko elämänsä hän yrittää löytää rinnalleen naisen, jonka kanssa olisi hyvä ja jolle kelpaisi sellaisenaan, ihan tavallisena miehenä, ei minään palvottuna sankarina. Mutta sellaista onnea ei hänellekään suotu.

Kirjasta oli kiinnostavaa lukea myös 1800-luvun naiskuvasta ja naisten oikeuksista, joita ei tuohon aikaan juuri ollut. Naisen piti olla siveä, hiljainen ja huomaamaton. Tunteenpurkaukset leimattiin hysteriaksi. Mies sai mennä, miten huvitti – nainen ei tietenkään. Avioliiton ulkopuolinen raskaus oli naisen omaa syytä. Ja niin edelleen. Sadanvuoden takainen Suomi oli naiselle takapajula. Onneksi niistä ajoista on päästy pitkälle.

Hiidensalo on kirjoittanut verevän, täyteläisen ja loppuun asti hiotun romaanin Albert Edelfeltistä, josta voisi helposti luulla kirjoitetun jo kaiken. Uskallan nyt jo veikata, että Sinun tähtesi jää yhdeksi vuoden 2017 parhaista lukuelämyksistäni.

Tartu tähän:

1. Jos taide on intohimosi.
2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.
3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Ari Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen (2017 Tammi) ei ole tyypillinen jännäri. Siksi se on paljon parempi kuin moni muu ja pesee mennen tullen monet pohjoismaiset tusinadekkarit.

On Rädyn kirjassa tietenkin murha. Koulupojat löytävät radanvarresta nuoren ja kauniin teinitytön ruumiin. Pojat tunnistavat tytön Elina Lehtoseksi, luokkatoverinsa isosiskoksi. Yksi pojista, lempinimeltään Syyskuu, näkee harjanteen päällä miehen tuijottamassa alas poikiin ja on varma siitä, että tuo mies on murhaaja.  

Kirjassa on toki myös poliisi, joka yrittää selvittää murhaa. Rikoskomisario Eskelinen saa jutun tutkittavakseen, mutta se ei ratkeakaan hetkessä. Eskelisen työtoveri vaistoaa, ettei tämä ei ole suinkaan ainoa tapaus, vaan murhaaja on iskenyt useasti jo aiemminkin. Eskelinen lähtee seurailemaan toverinsa aavisteluja, jotka osoittautuvat tietenkin oikeiksi.

Kirjassa on myös tapauksen entinen tutkinnanjohtaja, joka ei haluaisi, että mikään selviää, sillä ei kaikilla poliiseillakaan ole puhtaat jauhot pussissa.

Syyskuu ei kuulu luokan suosituimpiin poikiin, vaan häntä on aina pidetty kummallisena, pelottavanakin. Hän ei voi unohtaa Elinan kuolemaa ja jahtaa pakkomielteisesti itsekseen murhaajaa vielä 20 vuotta tapauksen jälkeen. Energiaa kuluu myös haaveiluun: Syyskuu on salaa rakastunut parhaan kaverinsa tyttöystävään, leiskuvahiuksiseen Tainaan ja se on vaarallinen asetelma se.

Rädyn kirja ei ole piinaavan jännittävä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sisältävä perusjännäri. Sen sijaan se on hitaasti kehittyvä ja pikkuhiljaa koukuttava tarina, jossa murhaajan selvittämisen ohella pääpaino on ihmiskuvauksessa. Siinä Räty onkin monta muuta dekkaristia taitavampi.

Syyskuu on kovia kokenut ja synkkyydessään sympaattinen hahmo, jonka taustan Räty jättää kutkuttavasti osittain auki. Teiniporukoiden valtataistelut on kuvattu niin aidosti, että omat teiniajat vuosikymmenten takaa heräävät henkiin. Myös Eskelisestä Räty on saanut luotua hyvän hahmon, muttei paljasta tästäkään kaikkea, vaan jättää osan langoista roikkumaan ilmaan, mikä on hyvä. Paha poliisi Hagman on puistattavan hirveä.

Räty vakuuttaa esikoisromaanillaan, jota on vaikea edes mieltää esikoiseksi. Niin hyvä se on.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.
2. Jos haluat lukea erilaisen jännärin.
3. Jos luulet, ettei kotimainen jännitys ole muun pohjoismaisen veroista.


Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

En tiedä, olisinko koskaan keksinyt etsiä käsiini Jarmo Ihalaisen romaania Mitä miehen pitää (2016 Atena), ellei eräs Riihimäen kirjaston kaunokirjallisuusekspertti olisi sitä minulle suositellut. En tiennyt Ihalaisesta mitään ennen sitä.

Ihalaisen kirja muistuttaa hieman teemoiltaan ja tyyliltäänkin Pasi Lampelan Kehää, josta kirjoitin viimeksi. Molemmat kirjailijat nostavat romaaninsa keskiöön nelikymppisen eronneen suomalaismiehen, joka räpistelee elämässään onnettomana eteenpäin. Molemmissa kirjoissa myös menneisyyden tapahtumat sidotaan kiinni nykymiehen elämäntarinaan ja tässä Ihalaisen kirjassa huomattavasti tiukemmin kuin Lampelalla.

Romaanissa liikutaan kahdella aikatasolla, joiden väliin mahtuu 100 vuotta. Opettajana työskentelevä Mika tuntee elämänsä valuvan hukkaan 2010-luvun Suomessa. Työelämää on jo nähty, eikä se enää ihmeemmin innosta. Ex-vaimon kanssa on jatkuvaa kahnausta lapsista. Uutta kiinnostavaa naisseuraa ei tunnu löytyvän mistään, vaikka Mika ravaa Tinder-deiteillä harva se ilta. Tätäkö elämä on tästä eteenpäin? Mihin onni katosi vai onko sitä koskaan vielä ollutkaan?  

Vuorotellen Mikan tarinan kanssa Ihalainen kuvaa huutolaispoika Kelpon elämää 1910-luvulta eteenpäin. Kelpon äiti ei pysty elättämään kaikkia lapsiaan ja luopuu pojastaan. Kelpo myydään taloon, jossa häntä kohdellaan kuin orjaa: ruokaa saa niukasti, remmiä sitäkin enemmän. Vaikka Kelpo pyörtyisi väsymyksestä lumihankeen, on töitä jatkettava. Sinnikäs Kelpo ei menetä toivoaan, vaan tekee mitä käsketään ja elämä kääntyy vuosien myötä pienin askelin paremmaksi.

Vaikka Mika ja Kelpo elävät tyystin erilaisissa ympäristöissä ja kamppailevat arjessaan hyvin erilaisten asioiden kanssa, on heillä myös paljon yhteistä. Rakkaudenkaipuu ei katso aikaa, eikä paikkaa. Itsekseen ja yksikseen pärjäävän miehen malli oli lujassa sata vuotta sitten ja nykyään. Molemmat miehet etsivät onnea ja toinen sen löytää, toinen ei.  

Kelpon tarinaa lukiessa ei voi olla hämmästelemättä sitä, miten julmaa elämä oli kaikkein köyhimmille itsenäisyyttään aloittelevassa Suomessa. Oli sattuman kauppaa, millaiseen taloon huutolaislapsi päätyi, eikä hänen hyvinvoinnistaan sen jälkeen huolehtinut kukaan. Hylätyn Kelpon selviytymistarina koskettaa syvältä ja sen rinnalla Mikan pyristelyt ja ongelmat nykymaailmassa tuntuvat väkisinkin hieman pinnallisilta ja turhanpäiväisiltä.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista ihmiskohtaloista.
2. Jos miehen elämä kiinnostaa sinua.
3. Jos haluat lukea sujuvan ja otteessaan pitävän tarinan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pasi Lampela: Kehä

Pasi Lampelan uutta romaania saattaa ensivilkaisulla luulla äijäkirjallisuudeksi. Kirjan kannessa nyrkkeilee lihaksikas mieshahmo; kirjan nimi tuo sekin mieleen nyrkkeilykehän ja takakansi paljastaa, että päähenkilönä on kuin onkin entinen nyrkkeilijä.

Kehässä (2017 WSOY) ei kuitenkaan nyrkkeillä fyysisesti juuri lainkaan, eikä Lampelan tyylikään ole äijämäisen ronskia. Sen sijaan romaani sisältää syvällistä ihmiskuvausta ja yhden menneisyyden kahlitseman nykymiehen elämäntarinan. Sitä ei kansikuvasta heti uskoisi.  

Kehä (2017 WSOY) kertoo reilu nelikymppisestä eronneesta Jarmosta, joka työskentelee taksikuskina. Miehen menneisyyteen kuuluvat lyhyt ura amatöörinyrkkeilijänä, liuta epäonnistuneita naissuhteita, alkoholismi ja kesken jääneet opinnot historiatieteessä. Jarmon välit vanhempiinsa ovat väkinäiset, ystäviä hänellä ei juuri ole, mutta vakituinen suhde opettajana työskentelevään Lauraan on sentään kestänyt jo kuusi vuotta.

Elämä tuntui Jarmosta kohtalaisen hyvältä. Yhtenä tavallisena arki-iltana hän alkaa kuitenkin vaistota itsessään jotain omituista ja menettää tajuntansa. Tutkimuksissa ei löydetä mitään ja lääkäri epäilee pyörtymisen johtuneen henkisistä syistä. Jarmo hämmentyy uutisesta ja pian hän huomaa, että kun ovi alitajuntaan on kerran avattu, ei sieltä hiipiviä ajatuksia ja torjuttuja muistoja pysty enää työntämään takaisin unohduksiin.

Teatteriohjaajana paremmin tunnettu Lampela on kirjoittanut melko koskettavan tarinan tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka havahtuu pakon edessä tarkastelemaan omaa elämäänsä ja alkaa kysellä itseltään tärkeitä kysymyksiä. Onko polku, jota olen tähän asti kulkenut, oikea vai väärä? Voiko vanhoista traumoista päästä koskaan lopullisesti irti? Millaiseksi haluan omaa tarinaani tulevaisuudessa kirjoittaa?

Lampela kuljettaa lukijaa rauhallisesti ja vähäeleisesti eteenpäin päähenkilönsä elämän käännekohdassa. Hän ei tarjoile lukijalle lopussa valmiita ratkaisuja, ei selviä vastauksia, eikä uudestisyntynyttä uljasta Jarmoa, joka olisi ravistellut itsensä irti vanhasta ja kiitäisi nyt uudenkarhealla moottoripyörällään kohti auringonlaskua. Siksi Jarmon tarina kiinnostaa ja tuntuu aidolta ja elämänmakuiselta.

Lampela sitoo eksyneen nykymiehen tarinan lomaan vielä toisenkin tarinan: traagisemman vuodelta 1918. Ilman sitäkin romaani olisi mielestäni toiminut hyvin.

Tartu tähän:

1. Jos pidät realistisista ja arkisista tarinoista.
2. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta.
3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.